Seura siirtyi pohjoisen puolisille akkunoille, ja nyt nähtiin hyvin selvään kuutamossa rekatti. Se pitkitti rohkeasti kulkuansa; mutta, juuri kiertäessään niemekettä, heitti se etupurjeensa takaperin ja laski vesille veneen, joka soudettiin rantaan. Näytti siltä, kuin se olisi tahtonut tehdä samat temput kuin Ulla Fersenkin.
Parooni käski pari palvelijaa menemään rantaan, tulijoita vastaan ottamaan ja näyttämään heille tietä valotornille, jos he tahtoisivat häntä tavata.
Sitten hän käski sytyttämään lamput, jotka koristivat salin seiniä, ja valoa tuli huoneesen. Mutta ulkopuolella oli kuutamo vielä valoisampi.
Yleinen äänettömyys ja jännistynyt odottavaisuus valtasi seurassa. Neiti Natalia, ollen tunteidensa vallassa, katseli edelleenkin akkunasta ulos, ehkä vaan siinä aikeessa, ettei seura näkisi hänen kasvojansa. Varmaankin enemmän kuin yhden kyyneleen tahtoi hän siltä salata. Parooni puolisoneen istui myöskin hiljaa keskustellen. Kreivi kävi levottomana ja pahoilla mielin edes takaisin salin permannolla.
Vihdoinkin ehti vene rantaan. Palvelijat tervehtivät tulijoita, ja kaksi henkilöä, nähtävästi upseeria, kiiruhtivat torniin päin.
Portaita myöden ylös riensi toinen upseeri, ja kun hän kuului kysyvän. "Täälläkö he ovat? Missä?" juoksivat parooni, paroonitar ja Natalia häntä vastaan huudahtaen: "Reinhold!" Ilo-kyynelein sulkivat he hänen syliinsä.
"Isäni! Äitini! Sisareni!" huudahti hän. "Te olette vapaat! Te olette pelastetut! Kuka teidät on pelastanut?"
"Kaarlo herttua antoi meille vapauden," sanoi parooni, salaisen näköisenä. "Monta kohtaloa olemme kokeneet, sitte kuin viimen sinut näimme. Et varmaankaan voi kuvailla tuskaamme kun rekatti ajoi sinua takaa, ja etenkin silloin kun kapteeni Sjöstjerna ampui sinua!"
"Näittekö te sen, isäni," ratkesi Reinhold kysymään.
"Me olimme juuri samalla rekatilla," vastasi parooni. "Ei sitten ole vielä kahta tuntia kulunut, kuin kapteeni Sjöstjerna tänne laski meidät maalle."