"Minuunkin on semmoinen aavistus tunkeunut," virkkoi Sjöstjerna. "Sentähden suonette minun ilmoittaa teille mitä tiedän vanhemmistani. Isäni oli erinomaisen taitava meriupseeri, ja oli hankkinut itsellensä välttävän varallisuuden. Minulla on vieläkin hänen taitavuutensa todisteeksi mitä tarkimpia karttoja, etenkin Suomenlahdesta, joita hän itse on piirtänyt. Kummallista kyllä, olen huomannut, että hän on jättänyt Hiidenmaan karttaan piirtämättä siellä olevan salakarin. Se on sama kari, jonka ympärillä me sodimme. Mutta siitä ei nyt. Isäni vähäisellä maatilalla Bleking'essä asui eräs hänen sisarensa, joka vieläkin elää. Häneltä olen saanut ne tiedot, jotka minulla on, ensimmäisestä lapsuudestani. Hän kertoi, että minä olin ainoasti parin kuukauden vanha, kun minä imettäjälleni tuotiin Ruotsiin. Tuo vaimo oli epäilemättäkin venakko, sillä hän ei ymmärtänyt meidän kieltämme, ja kuoli ennenkuin oli oppinut sitä puhumaan. Vieras herra, joka oli saattanut meidät meren ylitse, jätti, paitsi meidät, tädilleni kirjeen, joka on näin kuuluva."
Sjöstjerna otti lompakostansa taitetun paperin ja luki:
Pietarista Heinäkuun 9 p:nä v. 1766.
Rakas sisareni!
Epäilemättäkin kummeksit, kun nyt, lähes kahden vuoden päästä, näin odottamattomalla tavalla saat minulta tietoja. Mutta tiedän varmaan, että juuri nämät tiedot ovat sinulle rakkaita. Minä lähetän sinulle poikani. Hänen nimensä on Otto. Nyt olen vuoden ollut aviomiehenä, ja olisin vielä onnellinen isäkin, jos ei salaiset ja sekasortoiset seikat, keisarittaren vaihtelevan mielen nostamina, pakoittaisi minun pitämään avioliittoani salassa. Niin pitkälle on käynyt, että vaimonikin on minulta otettu. Mutta minä olen tehnyt päätökseni. Saadakseni poikani turvaan, lähetän minä hänet sinun luoksesi, kun itse koen rakastettuani pelastaa. Kokeeni ei ole vaaratta, mutta rakkaus ja toivo suovat minulle intoa ja minä voitan viholliseni hyökkäämällä äkkiarvaamattansa heidän päällensä. Toimita nyt kuitenkin, että poikani kirjoitetaan seurakuntamme kirkon kirjoihin. Pian toivon tapaavani sinun ja tutustuttaa sinun Ulrikani kanssa. Uskollinen veljesi.
Adolf Sjöstjerna.
"Kuitenkaan ei isääni milloinkaan kuulunut tulevaksi. Kaikkien tiedustelemisiemme uhaksi emme ole saaneet muuta tietää, kuin että hän, vähän jälkeen tämän kirjeen kirjoittamisen, oli laivalla lähtenyt Pietarista. Hänen nimensä tunnettiin kyllä hovissa; mutta emme ole vielä tavanneet ketään, joka olisi tuntenut hänen avioliittonsa ja puolisonsa kohtalon."
Parooni, joka mitä suurimmalla tarkkuudella oli kuunnellut Sjöstjernaa, vaipui syviin mietteisin. Vihdoin sanoi hän. "Varmaankin meidän kohtaloillamme on läheinen yhteys, sen mukaan kuin ennen olen kuullut ja mitä te äsken puhuitti. Mutta minä pelkään ett'ei niiden selitys oikein ole mieliksemme. Sen mukaan kuin minä voin päättää, oli varmaankin isänne sama Sjöstjerna, joka voitti tätini rakkauden ja oli syynä hänen onnettomaan kohtaloonsa. Olettehan kuullut että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli Dagerortin valotornissa."
Sjöstjerna vaaleni ja kiinnitti parooniin tuijottavan katseen. "Hänkö siis olisi ollut äitini!" puhkesi hän sanomaan.
"Se ei voi olla mahdollista," virkkoi parooni. "Hän oli keisarittaren hovineiti ja ruhtinas Palitkin'in kihlattu. Keisaritar oli jo määrännyt heidän hääpäivänsä, kun tätini rakastui ruotsalaiseen meriupseeriin, jonka nimi oli Sjöstjerna. Isäni, joka oli vanhempi veljensä, vei hänen heti pois Pietarista ja semmoisesta rakkaudesta, jonka asianhaarat pakoittivat loppumaan. Minä luulisin että Sjöstjerna jo ennen oli ollut naimisissa ja sentähden olisi lähettänyt poikansa Ruotsiin, kätkeäkseen tämän vanhemman liittonsa eli mikä syy hänellä lienee ollut. Tätini kuoli ainakin naimatonna heti kotiin tulonsa jälkeen. Muuan laiva joutui nimittäin Hiidenmaan luona haaksirikkoon, hän luuli hulluudessaan yhden ruumiin, jonka tuuli toi rantaan, muka tuntevan rakastetuksensa, ja hyökkäsi epätoivoissansa tästä näöstä, joka teki hänen mielensä vian täydelliseksi, eräästä tornin akkunasta mereen."