Vanha parooni säpsähti. "Tuli sammutettaman!" huudahti hän. "Se on mahdotonta. Semmoista käskyä ei milloinkaan voida antaa. Sehän olisi hirmuista. Tulihan on välttämätöntä, ei ruotsalaiselle laivastolle, sillä se on jo kyllä asemaansa jäätynyt, vaan kaikille yksityisille, rauhallisille laivoille, jotka ovat liikkeellä ja uskovat henkensä ja omaisuutensa ohjaukselle, jonka meidän valotornistamme toivovat saavansa."
"Mutta te saatte amiraalin käskyn, herra parooni," sanoi Telepnoff kylmästi. "Joku kauppalaiva enempi tai vähempi ei merkitse paljoa, kuin ei vaan Ruotsin laivasto pääse perikadostansa."
Vanhan paroonin kasvoille kuvastuikse mitä syvin närkästys. "Tuon tempun täydellisyydeksi," sanoi hän, "koska näytte sen hyväksyvän, kreivi Telepnoff, puuttuu ainoasti, että sytytetään valetulia rannalle."
"Enpä pidä ensinkään ihmeteltävänä, jos niin tapahtuisi," vastasi Telepnoff. "Sodassa on lupa tehdä mitä tahansa, joka vain on vihollisen vahingoksi."
Reinhold ei virkannut mitään, mutta hän koki katseillansa rauhoittaa innostunutta isäänsä. Paroonitar ja Natalia eivät puuttuneet puheesen. Mutta jälkimmäinen ei voinut estää halveksimisen katsetta, jonka hän heitti Telepnoff'ille.
Tämä katse koskikin häneen kuni puukon pisto, ja syvä kiukku yhä enemmän alkoi raivoamaan hänessä. "Toivoisinpa, totta vieköön," sanoi hän, "saavani nähdä tuon pöykeän ja uhkean rekatin, joka hinasi meitä vankeina pitkin aaltoja, ja joka hävitti teidän Naduktanne, parooni Reinhold, murtavan keulakaransa ja peräsimensä rantamme kiviin. Minä ottaisin halusta kapteeni Sjöstjernan talooni samoilla ehdoilla, kuin minäkin olin hänen vieraanansa. Meidän pitää aina antaman verta verrasta."
Natalian kasvoilla säihkyi yhä kuumempi rusko. Mutta hän oli vaiti ja lähti huoneesta. Telepnoff myös huomasi ett'ei hän enään ollut kaivattu vieras. Hän otti sentähden jäähyväiset ja lähti pois.
Kun hän oli lähtenyt sanoi parooni pojallensa: "Telepnoff on tänään ollut kovan onnen kantajana. Hän on puhunut totta; voi meitä! Käykö raakuus niin pitkälle, että hallituksemme käskee käyttämään niin ilkiöntapaisia keinoja kuin valotornin tulen sammuttamisen? Sitä käskyä on toden totta raskas totellani. Ihmisyyden la'it ovat korkiammat ja pyhemmät, kuin yhteiskunnan."
Reinhold näytti huolestuneelta. "Pelkäänpä kyllä," sanoi hän, "että niin raaka käsky on annettu, sillä monikaan meidän mahtavistamme ei vielä tunne mitä sivistyneissä kansakunnissa pidetään velvollisuutena ja ihmisoikeutena. Eivätpä he tietäneet kuinka heidän piti kohteleman ensimmäistä lähettilästä, joka tuli Rääveliin. Maaherra oli jo vangita hänen. Mutta jos suurelle ja nerokkaalle keisarittarellemme ilmoitettaisiin mikä on oikeata ja sopivaa, niin hän varmaankaan ei hyväksyisi tuommoista käskyä, vaan kieltäisi heti sen täyttämisen."
"Niin minäkin luulen," tuumi vanhus, "ja vielä tänä päivänä minä kirjoitan Pietariin, estääkseni tämän käskyn seurauksia."