"Te olitte varomaton, isäni, Telepnoff'in läsnä ollessa," muistutti
Reinhold. "Pelkäänpä että me olemme hänestä saaneet vihollisen."
"Minä en voi sitä auttaa. Enemmän tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä.
Minä menen nyt valotornille katsomaan kuinka sen tuli palaa."
Mutta parooni ei vielä ennättänyt lähteä, ennen kuin kasakka tuli Räävelistä, tuoden mukanansa sinetityn kirjeen. Parooni avasi sen ja luki saman käskyn, jonka Telepnoff äsken oli ennustanut. Vaikka se jaloa vanhusta kovin suretti, ei tuskan haivettakaan hänen kasvoissansa näkynyt, vaan hän talletti vai'eten kirjeen ja lähetti kasakan matkaansa, annettuaan hänelle aterian ja juomarahaa.
Parooni Reinhold seurasi isäänsä torniin. Hämy oli jo alkanut ja tuli paloi paraallansa. Vanha Stolpe astui heitä vastaan. Hän katseli äänettömällä ihmeellä ja kunnioituksella pilveä, joka lepäsi molempain näössä.
Vihdoin sanoi vanha parooni: "Tänne on tullut käsky, Stolpe, että tuli pitää sammutettaman."
"Sitä ei ole sammutettu ainoanakaan yönä kahtena kymmenenä vuotena, joina olen Dagerort'illa palvellut," virkkoi vartija, hänessä ihan oudolla kiivaudella. "Niin kauvan kuin Stolpe elää, luulin, ei kenenkään tarvitse kaivata sen valoa. Nyt se kuitenkin on sytytetty, ja saahan se palaa kunnes se sammuu?"
Parooni oli vaiti.
"Oletteko nähnyt purjehtijaa tänään, ukko Stolpe," kysäsi parooni
Reinhold.
"En ainoatakaan," vastasi hän. "Mutta minä tunnen sielussani, että he tulevat."
"Sinulla on aavistuksiasi," sanoi parooni hymyillen lähteissään isänensä pois.