Seuraavana päivänä oli jäähyväis-hetki käsissä. Kyynelein syleilivät vanhemmat poikaansa. Mutta hän lohdutti heitä, vakuuttaen pian takaisin palaavansa. "Minä toivon," sanoi hän, "pääseväni keisarittaren puheille matkustaessani Moskovan lävitse."
"Jos silloin sopisi ilmoittaasi hänelle meidän valotornimme asian —!" sanoi vanha parooni Akatius.
Reinhold lupasi tehdä parastansa, ja kääntyi sitten Natalian puoleen.
"Muista minua sisareni!"
"Sinä olet sydämmeni turva, Reinhold," vastasi hän hiljaa. "Minä muistelen sinua pysyäkseni jalona. Minä ylpeilen siitä, että tunnet sydämmeni etkä pidä sen tunteita halpoina. Jää hyvästi, Reinhold vapauteni suojelija! Tiedänpä, että sinua saan kiittää siitä, että sielullani on oikeus vapaasti ajatella ja tuntea. Sentähden seuraakin vapaa sieluni sinua, missä purjeesi keijuilevatkin, rukoillen sinulle kaikkea mitä parasta, ihaninta ja jalointa on."
"No, Natalia!" kuiskasi hän, "jos hän tulee, kas tässä, minä lasken sinun käteesi ystävyyteni tervehdyksen hänelle. Sano hänelle, että minä kunnioitan, rakastan häntä, en heimolaisuutemme tähden, vaan hänen kunniansa ja meidän molempaimme mielipiteiden tähden. Sano hänelle, että hän on sieluni veli, ja sentähden sallin sinun olla hänen sisarenansa."
Sisar ja veli syleilivät toisiansa. Reinhold tempaui omaisistansa, ja pian veivät vaunut hänen vieraille maille, uusia kohtaloita kokemaan.
Telepnoff'in kertomukset ruotsalaisesta laivastosta eivät olleet perättömiä. Sen asema Viaporin luona kävi yhä arveluttavammaksi. Se oli eroitettuna varoistansa, jonka tähden, jos sen täytyisi viettää talveansa täällä, eikä Karlskronassa, sillä ei ollut toivoa seuraavana vuonna, palvelukseen kelvollisena, ryhtyä sota-toimiin. Sairaus vähensi miehistöä ja ruoka- sekä muiden tarpeellisien varojen puute kävi yhä tuntuvammaksi. Venäläisestä laivastosta ei tiedetty mitään, ja vaikka Ulla Fersen ja laivaston muutkin risteilijät rohkeilla retkillänsä etsivät tietoja, ei niitä kuitenkaan saatu. Marraskuun 8:na päivänä sai vihdoin luutnantti Klint pika-purjehtija Makrilli-jahdillansa lyhyen, näöltänsä mahdottoman käskyn, 48 tunnin kuluttua tuoda tieto missä venäläinen laivasto oli.
Aimo lumipyryllä ja käyttäen kaikkia keinoja, joita taitava merimies voipi keksiä, onnistui hänen, muutamalla luodolla Hollannin lähellä köyhältä kalastajalta, ainoa, joka koko kuukausi sitten oli ollut merellä, saada toivottu tieto, että venäläinen laivasto jo Marraskuun 2:na päivänä oli mennyt Kronstadt'iin. Tämä tieto herätti mitä vireämmän mielihyvän ja uutteramman toimellisuuden Ruotsin laivastossa. Mutta vielä viipyi lähtö 20:teen päivään, jolloin vihdoin Ruotsin merivoima, tuo kansakunnan ponnistuksien ja huolien kallisarvoinen ja tärkeä hedelmä, tuulien ja aaltojen yhdistettyjen voimien avulla, kävi etsimään turvapaikkaa kodissansa.
Tuuli oli koillinen ja kova pakkanen muodosti aalloille sumun, joka esti näkö-alan ja teki luodot ja karit yhä vaarallisemmiksi. Mutta rohkeudella ja taidolla muodosti laivasto osuutensa ja kiiti länteen päin.
Ulla Fersen käskettiin vakoilemistansa pitämään äärimmäisenä laivaston läntisellä siivellä. Sen suunta kulki siis niin likeltä Dagerort'ia kuin mahdollista, voidaksensa varoittaa muita laivoja tämän saaren vaarallisista kareista.