Raskaana lepäsi pimeä talviyö Suomenlahden ja Itämeren aalloilla, kun Ruotsin laivasto, kolmetoista linjalaivaa, yksitoista rekattia ja muutamia pienempiä haaksia, ohjasi kulkuansa Itämereen päin. Laivasto kulki niin pitkällä etelässä kuin suinkin uskalsi, sillä sen piti menemän niin läheltä Dagerort'in ohitse kuin mahdollista. Ensin etsittiin valotornia turhaan ja jo annettiin merkki, että kaikki laivat kääntyisivät enemmän etelään päin, kun yht'äkkiä tuo punertava valo liekähti ja osoitti, että jo oli menty lähemmälle kuin oli uskallettavaa. Pian annettiin merkki ohjata enemmän pohjoiseen päin, ettei törmättäisi Hiidenmaan niemiin ja luotoihin.
Mutta Ulla Fersen, joka, äärimmäisenä laivaston eteläisellä siivellä, kulki hyvänmoisen matkan laivaston edellä, oli jo mennyt liian likelle, kun leimuava tuli sille yht'äkkiä näytti vaaran. Mutta sen pelkäämätön päällikkö huomasi heti asemansa ja ryhtyi tarpeenmukaisiin toimiin.
"Me olemme kulku-väylässä, joka menee ihan Dagerort'in ohitse," sanoi hän. "Kun meillä on valotorni oppaanamme, me kyllä löydämme oikean tolan. Mutta laivaston on pysyminen enemmän pohjoisessa, ett'ei joutuisi karille. Nostakaat varoitusmerkki ja niinpian kuin siihen on vastattu, ottakaat alas kaikki lyhdyt. Meitä ei pidä huomattaman maalta."
Kaikella tarkkuudella ja huolella, jota taitavat merimiehet voivat hyväksensä käyttää, ohjattiin nyt Ulla Fersen sitä suuntaa, jota sen piti seurata karien ja luotojen lomitse. Vaikka yö oli pimeä ja myrsky pauhasi raskaasti pyörivillä, jäisillä aalloilla, keijui keveä rekatti kiitävän pilven tapaisena tyrskyvää kuohua pitkin.
Dagerort'in luona teki rekatti käännöksen itään päin, niin että se joutui niemekkeen taakse tuulen suojaan, ja heitti sitten purjeensa takaperin. Vene laskettiin vesille ja rohkea päällikkö, muutamien merisoturien seuraamana ja ravakkaiden merimiesten soutamana, kiiti rantaan. Hän huomasi että välisalin akkunoista loisti valkea ja päätti siitä, että paroonin perhe oli Marienhag'ista tullut vanhasta rakennuksesta nauttimaan raivoavan myrskyn juhlallista näytelmää.
Äänettä saapui vene rantaan. Hiljaa astelivat rohkeat seikkailijat rannalle, jossa hetkittäin heikko tähtivalo, joka pilkistihe vähän välistä hajonneiden pilvien lomista, ennemmin antoi aavistuksen vastassa olevista esineistä, kuin valaisi niitä. Muutama himmeä säde valotornin akkunoista oli paras ohje.
Äkkiä tapasivat sotamiehet vaunut valjastettuine hevoisineen. Silmänräpäyksessä oli hämmästynyt ajaja temmattu istuimeltansa alas, hevoisia pidettäissä suitsista kiinni.
"Hiljaa!" käski Sjöstjerna, kiiruhtaessaan vaunuille. "Onko ketään vaunuissa?"
"Jumalani! Ruotsin kieltä," huudahti paroonitar. "Kuka kysyy?"
"Se on Sjöstjerna! Minä tunnen hänen puheensa!" keskeytti Natalia.
"Kuinka te tänne tulette, kapteeni?"