"Vaiti, vaiti!" sanoi hän. "Minä tulen jäähyväisille. Vielä kerran tahdoin eläissäni laskea jalkani Dagerort'in maalle: sentähden olen tuokioksi tullut tänne."
"Ah! te tulette meitä auttamaan ja pelastamaan!" huudahti paroonitar.
Hän kertoi hänelle äkkiä mitä oli tapahtunut.
Sjöstjerna mietti hetkisen. Sitten sanoi hän päättävästi: "Matka Ruotsiin on kuitenkin lyhyempi kuin matka Siperiaan, Ulla Fersen on täällä ja ottaa taasen ilolla vieraansa vastaan!"
"Jalo pelastajamme!" rukoili paroonitar, "mutta ennen kaikkia; pelastakaa puolisoni! Pelastakaa hän! Me seuraamme häntä minne ikänäkin häntä vietänee."
"Oletteko tekin päättänyt seurata isäänne, neiti Natalia?" kysyi hän.
"Olen!" vastasi hän ilon tunteella, joka läpäisi koko Sjöstjernan sydämmen ja herätti sen sisimmissä sopissa erinomaisen ihanan vastasoinnun. Semmoinen myöntymys, sen tunsi hän, olisi jonakin pyhänä hetkenä elämänsä suloisin autuus.
Mutta hetken vaara herätti hänen taasen sotaiseen toimeensa. Varovasti hän otti tiedon venäläisten soturien luvusta. Kun hän myös sai tietää, ett'ei muuta sotavoimaa ollut läheisyydessä, teki hän heti suunnitelmansa. Hän käski naisien olemaan rauhallisina, eikä antautua levottomuuteen, jos taistelukin nousisi. Sitten hän kiirehti miehinensä valotornille.
Siellä antoi juuri rautaovi perää venäläisten soturien ponnistuksille. Upseeri, joka seisoi ovella, kuuli askeleita takanansa ja kääntyi sinne päin. Mutta äkkiä hän tunsi itseänsä otetuksi kauluksesta kiinni ja takaperin temmatuksi portaita myöden alas, ennenkuin oli ehtinyt tehdä vähintäkään vastarintaa.
"Vaiti!" ärjäsi ääni hänen korvaansa miekan terän salamoidessa silmäinsä edessä ja väkevien käsien häneltä aseitansa riistäessä. Hän antaui heti vangiksi ruotsalaisille merisotureille.