He menivät ulos aamuilmaan, jota aurinko juuri alkoi valaista, ja he näkivät eversti Grayn, joka pitkä vartalo melkein kahtia taipuneena, tarkasteli kohta kohdalta hiekan ja ruohokon laatua. Sillä aikaa kun majuri kulki suoraan häntä kohti, teki pappi yhtä huolettoman kierroksen, mikä vei hänet talon lähimmän kulman ympäri noin kahden tai kolmen jalan päähän ulkonevasta rikkalaatikosta.
Hän seisahtui minuutiksi tai pariksi katselemaan tuota kauheata esinettä, sitten meni hän sen eteen, nosti kantta ja pisti päänsä sisään. Tomua ja muita likaisia aineita tuprahti ilmaan, mutta isä Brown ei koskaan huomannut omaa ulkonäköään, huomasi hän sitten mitä muuta hyvänsä. Hän pysyi siinä asennossa hyvän aikaa, aivan kuin salaperäisiin rukouksiin vaipuneena, Sitten tuli hän taas ulos hiukan tuhkaa tukassaan ja marssi välinpitämättömänä pois.
Kun hän taas tuli puutarhan portille, löysi hän sieltä ryhmän, mikä näytti haihduttavan synkkiä ajatuksia, niin kuin auringonvalo oli haihduttanut sumun. Se ei millään lailla ollut varmuutta herättävä, se oli ainoastaan leveän koomillinen, niin kuin parvi Dickensin henkilöitä. Majuri Putnam oli sillävälin pyörähtänyt sisään ja pukeutunut siistiin paitaan ja housuihin, kaulassaan tulipunainen liina ja kaiken yllä vaalea, ruudukkainen takki. Tämä poisluettuna näyttivät hänen riemukkaat kasvonsa olevan halkeamaisillaan suuresta mielihyvästä. Hän näytti todella intoilevalta silloinkin, kun hän puheli kokkinsa, tumman maltalaisen kanssa, jonka laihat, keltaiset ja huolestuneet kasvot muodostivat omituisen vastakohdan hänen lumivalkealle esiliinalleen ja päähineelleen. Kokki saattoi tosiaan olla huolestunut, sillä keittotaito oli majurin mieliaineita. Hän oli noita asianharrastajia, jotka aina tietävät enemmän kuin ammattimiehet. Ainoa henkilö, jonka arvostelulle omeletista hän pani arvoa, oli hänen ystävänsä Gray, ja kun isä Brown muisti tämän, kääntyi hän ympäri katselemaan toista upseeria. Auringon selvässä valaistuksessa, puettujen ja tavallisessa mielentilassa olevien ihmisten joukossa oli hänen näkemisensä melkein kuin kolaus. Pitempi ja hienompi mies oli yhä yöpuvussaan, musta tukka sekaisin, ja ryömi nyt pitkin pihaa käsin ja jaloin, etsien varkaan jälkiä, ja silloin tällöin, kaikkien nähden, lyöden maata nyrkillään, kiukuissaan kun ei löytänyt mitään. Nähdessään hänen noin nelinkontin ruohokossa, rypisti pappi surumielisesti silmäluomiaan ja arvasi heti, että nuo »kuvitelmat» olivat kai vain kaunisteltua puhetta.
Kolmannen henkilön kokin ja majurin ryhmässä tunsi isä Brown myöskin: hän oli Andrey Watson, majurin suojatti ja taloudenhoitajatar ja tällä hetkellä, päättäen esiliinasta, ylös käärityistä hihoista ja päättävästä tavasta, oli hän paljon enemmän taloudenhoitajatar kuin suojatti.
»Se oli teille oikein», puheli hän. »Sanoinhan minä teille aina, ettette pitäisi tuota vanhanaikuista mausteastiaa.»
»Se miellytti minua», sanoi Putnam leppoisasti. »Minä olen itsekin vanhanaikuinen ja minun tavarani sen mukaan.»
»Ja ne katoavat yhdessä, kuten näette», vastasi hän. »Niin, jos te ette vaivaannu varkaan tähden, en minäkään vaivaa itseäni päivällisen takia. On sunnuntai, emmekä me voi lähettää hakemaan etikkaa ja muuta kaupungista, ja te, intialaiset herrat, ette voi nauttia päivällisestä ilman höysteitä. Minä toivoisin että te ette olisi pyytänyt Oliver serkkua viemään minua messuun. Se ei lopu ennenkuin puolen kahdentoista jälkeen ja silloin täytyy everstin lähteä. Minä en luule, että te miehet tulette toimeen yksinänne.»
»Oh, kyllä me tulemme, hyvä ystävä», sanoi majuri katsellen häntä hyvin ystävällisesti. »Marco osaa valmistaa kaikki kastikkeet, ja me olemme usein valmistaneet ruokamme itse hyvin autioissa seuduissa, niinkuin te kai tiedätte. Teidänkin täytyy joskus saada huvitella, Andrey; teidän ei tarvitse olla taloudenhoitajattarena joka hetki, ja minä tiedän, että te haluatte kuulla soittoa.»
»Minä tahdon mennä kirkkoon», sanoi hän, jokseenkin tuikein silmin.
Hän oli noita miellyttäviä naisia, jotka aina pysyvät miellyttävinä, koska heidän kauneutensa ei riipu ilmeestä eikä väristä, vaan pään ja piirteiden muodosta. Mutta vaikka hän ei vielä ollut keski-ikäinenkään ja vaikka hänen kastanjanruskea tukkansa oli ihanteellinen värin ja muodon puolesta, kuin Titianin malleilla, oli hänen suupielissään ja silmiensä ympärillä ilme, joka ilmaisi, että joku suru rasitti häntä, niinkuin tuuli viimein kuluttaa kreikkalaisen temppelin otsikon. Sillä tuo pieni taloudellinen pula, josta hän juuri oli puhunut niin päättävästi, oli pikemmin koomillinen kuin traagillinen. Isä Brown päätteli keskustelun kulusta, että Grayn, toisen herkkusuun, täytyi lähteä pois ennen tavallista ruoka-aikaa, mutta hänen isäntänsä Putnam oli järjestänyt erikoisen aamiaisen, joka tarjottaisiin ja syötäisiin aamun kuluessa, sillä aikaa kun Andrey ja hänen serkkunsa olisivat aamukirkossa, ettei hänen vanhan toverinsa tarvitsisi lähteä ilman jäähyväisateriaa. Neiti Andrey oli jo menossa tohtori Oliver Oman'in, vanhan sukulais-ystävänsä seurassa, joka huolimatta tieteellisyydestään ja katkerahkosta ulkonäöstään, oli innostunut musiikin ihailija ja lähti kirkkoonkin kuulemaan sitä. Tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä olisi hyväksyttävästi selittänyt murheellisen ilmeen neiti Watson'in kasvoilla, ja puoleksi tietoisen vaiston ohjaamana kääntyi isä Brown katselemaan everstin mieletöntä puuhaa nurmikolla.