Kun isä Brown kulki everstiä kohti, nosti tämä äkkiä päätään, aivan kuin ihmeissään siitä, että hän vielä oli siellä. Ja todella oli isä Brown, syystä, jonka hän ainoastaan tunsi, viipynyt paljon kauemmin kuin kohteliaisuus vaati, tai, myös tavallisessa merkityksessä, salli.
»No», kysyi Gray, silmissä hurja ilme. »Minä arvelen, että te pidätte minua hulluna niin kuin nuo muutkin?»
»Minä olen pohtinut asiaa», vastasi pieni mies rauhallisesti. »Ja minä olen taipuvainen luulemaan.. että te ette ole hullu.»
»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Gray jyrkästi.
»Oikeat hullut», selitti isä Brown, »kiihoittavat yleensä omaa sairaaloisuuttaan. He eivät koskaan ponnistele sitä vastaan. Mutta te koetatte löytää varkaan jäljet, vaikka niitä ei olekaan. Te taistelette sitä vastaan. Te tahdotte sitä, mitä hullut eivät koskaan tahdo.»
»Ja mitä se on?»
»Te tahdotte todistuksen siitä, että olette väärässä», sanoi Brown.
Viimeisten sanojen aikana oli Gray hypännyt tai kompuroinut jaloilleen ja katseli nyt pappia kiihkein silmin.
»Tuo on totta, hiis vie!» huusi hän. »He väittävät kaikki minua vastaan, että mies oli täällä hopeitten vuoksi — aivan kuin minä en hyvin mielelläni olisi valmis ajattelemaan samoin!
»Hänkin on moittinut minua siitä», ja hän nyökkäsi pörröisellä, mustalla päällään Andreyta kohti, »hän on moittinut minua koko päivän siitä, että olin julma ampuessani viatonta murtovarasparkaa, ja että paholainen yllyttää minua viattomia asukasparkoja kohtaan. Mutta minä olin kerran hyväluontoinen mies — yhtä hyväluontoinen kuin Putnam.»