»Kysymyksessä olevana iltana odotettiin prinssin tuloa ulompiin huoneihin, koska hänen tuli ottaa vastaan vieraita, joita hän tosiaan tahtoi tavata. Ne olivat geoloogisia asiantuntijoita, joiden tuli tutkia vanhaa kysymystä, oliko näissä ympärillä olevissa vuorissa kultaa. Tämän tarinan perusteella — kerrotaan — oli vanha kaupunkivaltio kauan aikaa pitänyt yllä luottoaan, ja oli saattanut neuvotella naapuriensa kanssa suurien sotajoukkojen lakkaamattoman pommituksen alaisena. Tähän saakka ei sitä koskaan ollut löytynyt huolimatta perin tarkoista tiedusteluista, joiden avulla…»
»Joiden avulla saataisiin täysi varmuus lelupistooleista», sanoi isä Brown hymyillen. »Mutta mitä kuuluu veljestä, joka oli petturi? Eikö hänellä ollut prinssille mitään kerrottavaa?»
»Hän pysyi aina väitteessään, ettei hän tiennyt mitään», vastasi Flambeau, »sillä se oli ainoa salaisuus, jota hänen veljensä ei ollut kertonut hänelle. Varmuudella voi vain sanoa, että huhua kannattivat suuren Ludwigin kuollessaan lausumat katkonaiset sanat, kun hän katseli Heinrichiä ja osoitti Paulia, ja sanoi: Ettehän ole kertoneet hänelle…» kykenemättä sanomaan lausettaan loppuun. No niin, lähetystö etevimpiä geoloogeja ja mineraloogeja Parisista ja Berlinistä oli siellä komeimmissa ja huolitelluimmissa puvuissaan, sillä ei ole muita ihmisiä, jotka niin mielellään näyttelevät kunniamerkkejään kuin tiedemiehet, niinkuin jokainen, joka on ollut Royal Society'n iltakutsuissa, hyvin tietää. Seura oli loistava, mutta oli jo myöhäinen, ja vähitellen tuo kamariherra — tehän näitte hänen kuvansa: tummakulmainen, vakavasilmäinen mies, ajatukseton hymy huulillaan — kamariherra huomasi, että siellä olivat kaikki muut, muttei prinssiä. Hän haki läpi kaikki ulommat salit, mutta muistaen sitten ruhtinaan omituiset mielijohteet ja pelon, kiiruhti hän sisempään huoneeseen. Sekin oli tyhjä, mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin rautatorni saatiin auki. Kun se aukeni, oli sekin tyhjä. Hän astui sisään ja kurkisti kuoppaan permannon alle; se näytti kammottavan syvältä ja sitä enemmän hautamaiselta — Näin hän tietysti kertoi. Mutta juuri hänen siellä ollessaan kuului huutoa ja melua ulkopuolella olevista huoneista ja käytävistä.
Ensin kuului kaukaista jyskettä ja huutelua jostain kaukaa metsän reunasta linnan takana. Sitten läheni se sekavana hälinänä, jossa jokainen sana hukutti toisen. Sitten kuului kamalan selviä sanoja, jotka lähenivät, ja lopuksi hyökkäsi huoneeseen mies, joka kertoi uutisen niin nopeasti kuin sellaisen uutisen voi kertoa.
Otto, Heiligwaldensteinin ja Grossenmarkin ruhtinas, lepäsi sumenevan hämärän syvyydessä metsässä linnan takana, kädet pystyssä ja kasvot kuuta kohti. Veri vuosi hiljaa hänen puhkaistusta ohimostaan ja leuastaan, mutta se olikin ainoa osa hänessä, mikä liikkui ja eli. Hän oli puettu täyteen valkeankeltaiseen sotilaspukuunsa, niin kuin vieraita vastaanottaakseen, paitsi että hänen vyönsä tai ritarinauhansa oli irti ja oli rypistyneenä maassa hänen vieressään. Ennenkuin ennätettiin nostaa hänet, kuoli hän. Mutta kuolleena tai elävänä oli hän arvoitus — hän, joka aina oli ollut piilossa sisimmässä huoneessa ja joka nyt lepäsi ulkona märässä metsässä, aseetonna ja yksin.
»Kuka löysi hänen ruumiinsa?» kysyi isä Brown.
»Eräs hovissa palveleva tyttö, Hedwig von se tai tämä», vastasi hänen ystävänsä, »joka oli ollut metsässä kukkia poimimassa.»
»Oliko hän poiminut niitä?» kysyi pappi, katsellen aivan välinpitämättömästi oksakiehkuroita yläpuolellaan.
»Kyllä», vastasi Flambeau. »Minä muistan erikoisen selvästi, että kamariherra, tai vanha Grimm, tai kuka se lie ollutkin, kertoi kuinka kamalalta tuntui, kun he kiiruhtivat sinne hänen huutaessaan ja näkivät tytön keväisiä kukkia kädessään kumartuneena tuon… tuon verisen ruumiin yli. Oli miten hyvänsä, mutta pääasia on se, että ennenkuin apu ehti, oli hän kuollut, ja uutinen siitä piti saattaa linnaan. Hämmästys, jonka se synnytti, oli suurempi kuin hovissa tavallisesti on hallitsijan kaatuessa. Ulkolaiset vieraat, etenkin kaivosasioitten tuntijat, olivat hurjimman epäilyn ja kiihkon vallassa, samoinkuin monet tärkeät preussilaiset virkamiehet, ja nyt alkoi jo tulla selville, että aarteenhakusuunnitelma oli paljon tärkeämpi kuin yleensä oli luultu. Asiantuntijoille ja virkamiehille oli luvattu suuria palkintoja tai kansainvälisiä etuja, ja muutamat väittivätkin, että ruhtinaan salaiset hommat ja ankara sotilaallinen suojelustila johtuivat vähemmän kansan pelosta, kuin yksityisen tutkimuksen salaamisesta, joka…»
»Oliko kukissa pitkät varret?» kysyi isä Brown.