Flambeau tuijotti häneen.
»Mikä merkillinen henkilö te olettekaan!» sanoi hän. »Juuri niin sanoi ukko Grimm. Hänen mielestään oli ilkeintä se — ilkeämpää kuin veri ja luoti — että kukkien varret olivat aivan lyhyet, taitettuina juuri kukintojen alta.»
»Tietysti», sanoi pappi. »Kun täysikasvuinen tyttö poimii kukkia, jättää hän paljon vartta. Jos hän repii ainoastaan kukinnot, niinkuin lapset, näyttää siltä kuin…»
Hän epäröi ilmaista mielipidettään.
»No?» kysyi toinen.
»Näyttää melkein siltä kuin olisi hän temponut ne hätäisesti, selittääkseen siellä olonsa — koska hän kerran oli siellä.»
»Minä tiedän mitä te ajatte takaa», sanoi Flambeau melkein nyreästi. »Mutta tämä ja kaikki muutkin epäluulot taittuivat yhdessä kohdin — hänellä ei ollut asetta. Olihan hänet voitu murhata monella lailla, niin kuin te sanotte — hänen omalla sotilasvyölläänkin, mutta meidän on selitettävä, kuinka hänet ammuttiin, eikä miten hänet murhattiin. Ja sitä me emme todella osaa. Tyttöä tutkittiin hyvin säälimättömästi, sillä, sanoakseni totuuden, oli hänkin epäilyksenalainen, vaikka hän olikin vanhan, petollisen kamariherran Paul Arnholdin veljentytär ja kasvatti. Mutta hän oli hyvin haaveileva luonteeltaan ja hänen epäiltiin ihailevan perheensä muinaista vallankumouksellista intoa. No, olipa miten hyvänsä, mutta niin haaveellinen ei kukaan saata olla, että kuvittelisi suuren luodin ammutuksi miehen pääkalloon käyttämättä pyssyä tai pistoolia. Ja pistoolia ei ollut, vaikka olikin kaksi laukausta. Minä jätän ratkaisun teille, ystäväni.»
»Mistä tiedätte, että kaksi laukausta oli ammuttu?» kysyi pieni pappi.
»Hänen päässään oli vain yksi haava», sanoi Flambeau. »Mutta hänen vyössään oli toinen kuulanreikä.»
Isä Brownin sileä otsa rypistyi äkkiä.