»Yö oli synkkä ja sade tippui hiljaa puista rypäleisinä pisaroina, kun Grossenmarkin ruhtinas Otto astui kiireesti ulos linnan takaovesta ja kulki nopeasti metsää kohti. Eräs lukemattomista vartijoista tervehti häntä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei tahtonut itsekään tulla huomatuksi. Hän oli tyytyväinen, kun suuret puut, harmaina ja sateesta liukkaina, sulkivat hänet piiriinsä. Hän oli tahallaan valinnut linnansa hiljaisemman puolen, mutta sielläkin oli hänen mielestään liikaa väkeä. Mutta nyt ei ollut aikaa virallisiin tai diplomaattisiin keskusteluihin, sillä hän oli lähtenyt ulos äkillisen mielijohteen vallassa. Kaikki nuo juhlapukuiset diplomaatit, jotka hän jätti jälkeensä, eivät merkinneet mitään. Hän oli äkkiä huomannut, että hän voisi toimittaa asiansa ilman heitäkin.
»Hänen suuri intohimonsa ei ollut kuoleman ylvästä pelkoa, vaan inhottavaa kullan himoa. Tuon tarinan takia kullasta oli hän jättänyt Grossenmarkin ja anastanut Heiligenwaldensteinin. Vain sen, eikä minkään muun takia oli hän lahjonut petturin ja kukistanut sankarin; sen takia oli hän yhä uudelleen kuulustellut kamariherraansa, kunnes hän oli tullut siihen päätökseen, että kavaltaja, tuntien tietämättömyytensä, todella puhui totta. Sitä varten oli hän, kuitenkin hiukan vastustellen, maksanut ja luvannut rahoja, arvellen voittavansa sitä enemmän, ja sitä varten oli hän varustautunut ulos sateeseen palatsistaan, niinkuin varas, sillä hän oli keksinyt toisen tien päästä sydämensä halun perille huokeammalla.»
Kaukana kiemuroivan vuoristopolun päässä, jota pitkin hän kulki, pylväsmäisten kallionkielekkeiden keskellä, kaupungin yli kumartuvan vuorenhuipun laella oli erakkomaja, tuskin muuta kuin lohkareiden ympäröimä luola, jossa kolmas mainioista veljeksistä oli kauan piillyt maailmalta. Hänellä, arveli prinssi Otto, ei kai ollut mitään todellista syytä olla ilmaisematta kullan löytöpaikkaa. Hän oli tiennyt jo kauan sitten, missä sitä oli, eikä kuitenkaan pyrkinyt ottamaan sitä haltuunsa, ei silloinkaan, kun hänen uusi askeettinen uskontonsa oli eroittanut hänet onnesta ja huvituksista. Totta kyllä hän oli entinen vihollinen, mutta hän saarnasi nyttemmin rauhaa. Joku ystävällinen sana tai vetoaminen hänen periaatteisiinsa saattaisi hänet kai ilmaisemaan salaisuutensa. Otto ei ollut pelkuri, huolimatta sotilaallisista varovaisuustoimenpiteistään, ja joka tapauksessa oli hänen ahneutensa voimakkaampi kuin hänen pelkonsa. Eikä pelkoon ollutkaan paljon syytä. Siitä lähtien kun hän oli varma, ettei koko ruhtinaskunnassa ollut minkäänlaisia aseita, oli hän sata kertaa varmempi, ettei niitä ollut kveekarin pienessä erakkomajassakaan kukkulalla, missä hän eli ruohoista kahden vanhan maalaispalvelijan kanssa, kuulematta muuta ihmisääntä vuosikausiin. Prinssi Otto katseli ilkeästi hymyillen kirkasta, tasaista lamppuryhmää alapuolellaan. Sillä niinkauas kuin silmä kantoi, vilisi siellä hänen ystäviänsä jääkäreitä, eikä hänen vihollisillaan ollut hyppysellistäkään ruutia. Jääkäreitä oli rivittäin niin lähellä vuoristopolkuakin, että hänen päästämänsä huuto saisi sotilaat ryntäämään vuorta ylös, siitä puhumattakaan, että metsässä ja kukkuloilla kulki vartiostoja säännöllisten välimatkojen päässä. Jääkäreitä oli niin kaukana tiestä, välimatkan pienentäminä, virran takanakin, ettei vihollinen voinut mitään kiertotietä pujahtaa kaupunkiin. Ja palatsin ympärillä oli jääkäreitä pohjoisen oven, eteläisen oven, läntisen oven ja itäisen oven luona, pitkin seiniä ketjussa. Hän oli turvassa.
Se kävi yhä selvemmäksi, kun hän nousi kukkulalle ja näki kuinka alaston hänen vanhan vihollisensa pesä oli. Hän tapasi hänet pienellä, tasaisella kalliolla, äkkijyrkänteen yläpuolella. Takana oli musta luola, jonka vihreät ruusupensaat peittivät, niin matala, että tuntui melkein uskomattomalta, että mies voisi päästä sinne sisään. Sen vastapäätä oli rotkon seinä ja avara, mutta sumea näköala laaksoon. Pienellä kivipermannolla seisoi vanha pronssinen jalusta, taipuen suuren saksalaisen Raamatun painon alla. Sen pronssiset tai kupariset ha'at olivat muuttuneet vihreiksi korkean paikan syövyttävissä tuulissa, ja Oton mieleen tuli ajatus: Ja vaikka heillä olisi aseet, olisi ruoste ne jo raiskannut! Nouseva kuu valaisi himmeästi huippuja ja rotkoja ja sade oli lakannut.
Kirjatelineen takana, katsellen yli laakson, seisoi hyvin vanha mies valkeassa puvussa, joka verhosi hänet yhtä jäykkänä kuin kalliot hänen ympärillään, mutta hänen valkeat hiuksensa ja vapiseva äänensä tuntuivat väräjävän tuulessa. Hän luki nähtävästi jokapäiväistä tekstiään palvellen Jumalaansa. »He luottivat hevosiinsa…»
»Hyvä herra», sanoi Heiligenwaldensteinin ruhtinas, aivan tavattoman kohteliaasti. »Tahtoisin mielelläni puhutella teitä.»
»… ja vaunuihinsa», jatkoi vanha mies voimattomasti, »mutta me tahdomme turvata sotajoukkojen Herraan…»
Hänen viimeiset sanansa häipyivät kuulumattomiin, mutta hän sulki kirjan kunnioittavasti ja ollen melkein sokea, teki hapuilevan liikkeen ja tarttui kirjanalustaan. Heti syöksyivät hänen palvelijansa ulos matala-aukkoisesta luolasta ja tukivat häntä. Heillä oli paksut, valkeat viitat kuten hänelläkin, mutta heidän hiuksissaan ei ollut tuota jäistä hopeaa, eikä heidän piirteissään tuota pakkasen puremaa hienoutta. He olivat talonpoikia, kroatteja tai unkarilaisia, leveine, karkeine kasvoineen ja räpyttelevine silmineen. Heti ensi hetkestä vaikutti jokin häiritsevästi ruhtinaaseen, mutta hän luotti rohkeuteensa ja diplomaattiseen kykyynsä. »Minä luulen, ettemme ole tavanneet toisiamme sittenkuin tuon kamalan pommituksen aikana, jossa veliparkanne kuoli.»
»Kaikki minun veljeni kuolivat», sanoi vanhus katsellen yhä laaksoon päin. Sitten, kääntäen hetkiseksi Ottoa kohti lakastuneet, hienopiirteiset kasvonsa, talvisten hiuksien pyrkiessä lankeamaan hänen kulmilleen kuin jääkynttilät, lisäsi hän: »Näettehän, minäkin olen kuollut, minäkin.»
»Toivon, että te ymmärrätte», sanoi ruhtinas, pyrkien puhumaan sovinnollisesti, »etten minä ole tullut tänne teitä kiusaamaan kuin menneitten riitojen kauhea haamu. Emme puhu siitä, mikä siinä oli oikeaa tai väärää, mutta siinä oli yksi kohta, jossa emme koskaan olleet väärässä, koska te aina olitte oikeassa. Sanottakoon teidän perheenne toiminnasta mitä hyvänsä, niin ei kukaan hetkeäkään kuvitellut, että teitä liikuttaisi tuo kullan paljous. Te olette itse antaneet todisteen siitä, että…»