Vanha mies pitkässä valkeassa viitassaan oli tähän asti katsellut häntä tuijottaen vesistävillä sinisillä silmillään, kasvoillaan väsynyt viisaus. Mutta kun sana »kulta» oli lausuttu, ojensi hän kätensä kuin pysäyttääkseen jotain ja käänsi pois kasvonsa vuoria kohti.
»Hän on puhunut kullasta», sanoi hän. »Hän on puhunut luvattomasta asiasta. Estäkää hänet puhumasta.»
Otolla oli preussilaisen luonteen viat ja tavat. Hänen mielestään menestys ei ollut sattuma, vaan ominaisuus. Hän käsitti itsensä ja kansalaisensa valloittajakansaksi, joka kukisti kukistumaan tottuneita kansoja. Sen vuoksi sattui yllätyksen liikutus vaikeasti häneen ja esti häntä valmistautumasta seuraavaan, mikä kauhistutti ja jäykistytti hänet. Hän oli avannut suunsa vastatakseen erakolle, mutta vahva, pehmeä kääre, mikä yht'äkkiä kiedottiin hänen päänsä ympäri, sammutti sanat hänen kurkkuunsa. Se tapahtui juuri neljäkymmentä sekuntia ennen, kuin hän huomasi, että nuo unkarilaiset palvelijat olivat tehneet sen, vieläpä hänen omalla sotilasvyöllään.
Vanhus palasi taas väsyneesti suuren, pronssisen kirjatelineensä luo, käänteli lehtiä, kärsivällisyydellä, jossa oli jotain kamalaa, kunnes hän löysi Jaakopin epistolan ja alkoi lukea:
»Kieli on pieni elin, mutta…»
Jokin tuossa äänessä sai ruhtinaan äkkiä kääntymään ja kiiruhtamaan alas samaa vuoripolkua, jota hän oli tullut. Hän oli puolivälissä palatsin puutarhojen ja vuoren välillä, ennenkuin hän yrittikään irroittaa kuristavaa vyötä kaulansa ja leukansa ympäriltä. Hän kiskoi kiskomistaan, mutta se oli mahdotonta, miehet, jotka olivat solminneet sen, tiesivät, mitä mies voi tehdä käsillään edessäpäin ja mitä hän voi tehdä käsillään päänsä takana. Hänen jalkansa olivat vapaat juoksemaan kuin antiloopin vuoristossa, hänen kätensä olivat vapaat tekemään minkä liikkeen, tai antamaan minkä merkin hyvänsä, mutta hän ei voinut puhua. Hän oli mykkä.
Hän oli tullut aivan linnaa ympäröivän metsän rajalle, ennen kuin hän tuli ajatelleeksi, mitä hänen sanaton tilansa tarkoitti ja mitä sen tuli tarkoittaa. Vielä kerran katsahti hän jurosti kirkasta, säännöllistä lamppujen valaisemaa kaupunkia allaan, ja hän ei hymyillyt enää. Hän huomasi ajattelevansa aikaisempaa mielentilaansa murhaavalla ironialla. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vallitsivat hänen ystäviensä pyssyt, joista jokainen oli valmis ampumaan hänet kuoliaaksi, jollei hän vastannut tunnussanaan. Jääkärit olivat niin lähellä, että metsän ja vuoriston läpi kulki säännöllisiä vartiostoja; senvuoksi oli turhaa piiloutua metsään aamuun saakka. Jääkäreitä oli järjestetty niin lähelle, ettei mikään vihollinen voinut hiipiä kaupunkiin kiertotietä; siksi olikin turha koettaa palata sinne kaukaisempaa tietä. Hänen huutonsa saisi sotilaat syöksymään kukkuloita ylös. Mutta hän ei tulisi päästämään huutoa.
Kuu oli noussut hopeisin sätein, ja taivas näkyi kirkkaina, sinisinä läikkinä linnaa ympäröivien mustien kuusten oksien välistä. Jotain outoja, höyhenien tapaisia kukkia — sillä hän ei koskaan ennen ollut huomannut sellaisia — kirkasti ja kalvensi kuunvalo äkkiä, ja ne näyttivät kuvaamattoman haaveellisilta ryhmittyneinä kuin ryömien puitten juurien ympärille. Ehkäpä oli hänen järkensä hämmentynyt tuon luonnottoman ahdingon vuoksi, mikä vaivasi häntä, mutta hän tunsi, että tuossa metsässä oli jotain määrättömän germaanista, kuin haltijatartarinoissa. Hän tunsi puolilla ajatuksillaan, että hän oli kulkeutumassa lähemmäksi peikon linnaa — hän oli unohtanut, että hän itse oli peikko. Hän muisti kysyneensä äidiltään, oliko kodin rauhaisassa puistossa karhuja. Hän kumartui poimiakseen kukkia, aivan kuin ne suojelisivat noituudelta. Varsi oli vahvempi kuin hän luuli ja taittui heikosti rasahtaen. Kun hän alkoi huolellisesti kiinnittää sitä vyöhönsä, kuuli hän huudon:
Kuka siellä? Sitten muisti hän, ettei vyö ollutkaan paikoillaan.
Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut, Kuului toinen varoitus ja sitten pamahti laukaus, ja sitten oli kaikki taas hiljaista. Grossenmarkin ruhtinas lepäsi hyvin rauhallisena taikapuiden keskellä, eikä enää tehnyt pahaa kullalla eikä teräksellä. Kuun hopeakynä piirsi vain jälkiä sinne tänne hänen univormunsa kirjaviin koristeihin, tai hänen otsansa vanhoihin ryppyihin. Olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen.