Muscari talutti pois onnettoman tyttären, joka liittyi lujasti häneen, — koko elämänajakseen. Mutta tänä traagillisen haaksirikon hetkenäkään ei Muscari voinut pidättäytyä hymyilemästä Ezza Montanolle ja säilyttämästä puolileikillistä ystävyyttä tuota määrittelemätöntä miestä kohtaan.
»Minne sinä nyt aiot mennä?» kysyi hän hänen olkapäänsä yli.
»Birminghamiin», vastasi näyttelijä savuuttaen paperossia. »Kerroinko minä sinulle, että olen futuristi. Minä uskon todella tähän hommaan, jos minä uskon mihinkään. Muutoksia, hyörinää ja uusia asioita joka aamu. Minä menen Manchesteriin, Liverpooliin, Leedsiin, Hulliin, Huddersfieldiin, Glasgow'hon, Chicagoon, lyhyesti, valistuneen, tarmokkaan, sivistyneen yhteiskunnan keskuuteen!»
»Lyhyesti», sanoi Muscari, »oikeaan Varkaitten Paratiisiin.»
MR GLASSIN POISSAOLO
Tohtori Orion Hoodin, kuuluisan rikostieteilijän ja oikeuslääketieteen erikoistuntijan vastaanottohuone oli Scarborough'issä meren puolella, keskellä hyvin leveitten ja valoisain parveke-ikkunain sarjaa, joista katsottuna Pohjanmeri näytti loppumattomalta sinisen vihreältä marmorimuurilta. Tällaisessa paikassa on meri yksitoikkoinen kuin rantatalojen sinivihreä laudoitus: sillä huoneissa vallitsi kaikkialla pelottava järjestys, jokseenkin samanlainen kuin meren pelottava tyyneys. Ei kuitenkaan saa otaksua, että tohtori Hoodin huoneustosta puuttui ylellisyyttä tai runollisuutta. Ne olivat siellä omilla paikoillaan; mutta saattoi huomata, ettei niitä koskaan päästetty paikoiltaan pois. Ylellisyyttä siellä oli: erikoisella pöydällä oli yhdeksän tai kymmenen laatikkoa parhaita sikaareja; mutta ne olivat järjestetyt määrätyn suunnitelman mukaan, niin että väkevämmät olivat lähinnä seinää ja miedoimmat lähinnä ikkunaa. Tarjotin, jolla oli kolmenlaista juomaa, kaikki erinomaista lajia, seisoi aina hienon hienolla pöydällä; mutta kuvitusvoimainen katselija olisi voinut vakuuttaa, että viskyn, konjakin ja rommin pinta näytti aina olevan samalla tasolla. Runoutta siellä oli: huoneen vasempaan kulmaan oli hyllyille järjestetty täydellinen valikoima englantilaisia klassikoita, ja oikealla oli nähtävänä kokoelma englantilaisten ja ulkomaalaisten fysiologien teoksia. Mutta jos joku otti niteen Chauceria tai Shelleytä hyllyltä, vaivasi aukko silmää kuin lovi miehen etuhampaissa. Oli vaikea tietää, luettiinko kirjoja milloinkaan; luultavasti niitä luettiin, vaikka tuntuikin siltä kuin olisivat ne kahlehditut paikoilleen niinkuin raamatut vanhoissa kirkoissa. Tohtori Hood käsitteli yksityistä kirjakokoelmaan kuin olisi se ollut julkinen kirjasto. Mutta jos tämä tarkasti tieteellinen koskemattomuus verhosi täydellisesti lyriikalla ja ballaadeilla kuormitetut hyllyt ja juomilla ja tupakalla kuormitetut pöydät, niin on sanomattakin selvää, että tuollainen pakanallinen pyhyys suojeli vielä enemmän muita hyllyjä, jotka sisälsivät spesialistin kirjaston, ja muita pöytiä, jotka kannattivat hauraita, melkein taikamaisia kemiallisia ja fysikaalisia koneita.
Tohtori Orion Hood käyskenteli pitkin huoneriviänsä, jota rajoitti — kuten poikien maantieteessä sanotaan — idässä Pohjanmeri ja lännessä tohtorin yhteiskunnallisen ja rikosopillisen kirjaston tiheät rivit. Hän oli puettu taiteilijamaiseen samettipukuun, kuitenkin ilman minkäänlaista taiteellista huolimattomuutta; hänen tukkansa oli hyvin harmahtava, vaikka se kasvoikin paksuna ja tiheänä, hänen kasvonsa olivat laihat, mutta verevät ja niiden ilme odottavainen. Joka seikka hänessä ja hänen huoneustossaan ilmaisi samalla kertaa jonkunlaista taipumattomuutta ja levottomuutta, niinkuin tuo suuri Pohjanmeri, jonka rannalle hän — ainoastaan terveydellisistä syistä — oli rakentanut asuntonsa.
Ollen kujeilevalla tuulella lykkäsi kohtalo oven auki ja johti tähän pitkään, ankaraan, meren viereiseen huoneustoon olennon, joka ehkä oli sen ja sen isännän mitä omituisin vastakohta. Vastaukseksi lyhyeeseen mutta kohteliaaseen kehoitukseen aukeni ovi sisälle päin ja huoneeseen kömpi muodoton, pieni olento, josta hänen oma hattunsa ja sateenvarjonsa näyttivät tuntuvan yhtä vaikeilta käsitellä kuin suuri matkatavara-paljous. Sateenvarjo oli musta ja jokapäiväinen mytty, kauan sitten korjauksen tarpeessa, hattu oli leveälierinen, papillinen lakki, vaikka verrattain harvinainen Englannissa, ja mies oli oikea perikuva kaikesta, mikä on yksinkertaista ja avutonta.
Tohtori katseli tulijaa hillityn hämmästyneesti, melkein niin kuin hän olisi katsellut suurta, mutta selvästi vaaratonta huoneeseensa kiipeävää merieläintä. Äsken tullut katseli tohtoria samalla säteilevällä, mutta hengästyneellä iloisuudella, mikä on ominaista lihavalle emännöitsijälle, joka juuri on varustautunut tunkeutumaan raitiovaunuun. Siinä oli valtava sekoitus yhteiskunnallista itsetietoisuutta ja ruumiillista hämminkiä. Hänen lakkinsa vierähti matolle, hänen raskas sateenvarjonsa putosi hänen polviensa välistä kolahtaen permannolle. Hän kurottautui sieppaamaan hattunsa ja kumartui ottamaan sateenvarjonsa, sitten sanoi hän yhtä kyytiä pyöreillä kasvoillaan yhä sama hymy:
»Minun nimeni on Brown. Suokaa anteeksi. Minä tulen Mac-Nabien asian vuoksi. Olen kuullut teidän usein päästävän ihmisiä tällaisista pulmista. Pyydän, että suotte anteeksi, jos olen erehtynyt.»