»Tarkoitatteko…?»
»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle varaa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen ystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan taloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä, ei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia, vaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että kaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että jos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät, jossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä ja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja kahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen täytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»
»Mutta mitä se merkitsee?» kysyi aterioitsija pöydän toisella puolen.
»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä Hirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla, tai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut väärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on mystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin. Että laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei yksikään sattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»
»Mitä se sitten oli? Petostako?» kysyi Flambeau ryhtyen taas syömään.
»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen hämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan… Niin, en ole koskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää moraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä ihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä onnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No, Dreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten syytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin — että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin helposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti, oli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia puolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja pettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan vehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa, jos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden täytyi tuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka tiesi kärsineensä vääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät, niinkuin he tietäisivät, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli yksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät hyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat olleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita, vaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»
»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»
»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi, »joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella, että tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa isänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän täten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia ja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien kautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa omituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä totuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä olisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä tiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi puolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että oikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti mahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»
»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se selittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt vääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään. Mutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se oli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»
»Minä en ajatellut Dreyfusia», sanoi isä Brown.