Hiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä. Oli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä täältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau äkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti käsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi, »jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi…»
»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä Brown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä heillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen kieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta pankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema on määräävä.»
»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun päämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko Dubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan isänmaan-ystävä.»
Isä Brown ruoti yhä silliään.
Jokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat silmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi Flambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö häntäkin?»
»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois, ääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea mitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen toiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea, mitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on jotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa toinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän tai vähemmän totta. Tässä molemmat… Hyvä! Minä olen selittänyt teille ainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä minua.»
»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin kun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä. »Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin perustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman loistavaksi, mutta… no, miksi te sitä sanoisitte?»
»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon sitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun kummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme esitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on ranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen ranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen julkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja. No hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten ihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen kuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan varmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka on yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu: 'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin… kuin se arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»
Ennenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen sotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille istumaan.
»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä tulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan lähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen anteeksipyyntönsä.»