Pankkiiri ja hänen kaunis englantilainen tyttärensä asuivat Muscarin ravintolaan kuuluvassa hotellissa; senpä takia se olikin hänen mieliravintolansa. Huoneeseen katsahdettuaan havaitsi hän kuitenkin heti, ettei englantilainen seurue vielä ollut tullut alas. Ravintola oli loistava, mutta melkein tyhjä. Kaksi pappia jutteli erään pöydän ääressä nurkassa, mutta Muscari — innokas katoolilainen — ei välittänyt heistä sen enempää kuin varisparista. Mutta vielä kaukaisemmalta istuimelta, jonka pari kultakukkaista kääpiöpuuta oransseineen puoleksi peitti, nousi ja astui runoilijaa kohden henkilö, jonka puku muodosti äärimmäisen vastakohdan hänen omalleen.
Olento oli vaatetettu ruudukkaiseen villapukuun, hänellä oli musta kaulaliina, teräväksi taitettu kaulus ja silmiinpistävät, keltaiset kengät. Seuraten uskollisesti Arry at Margate'n tapoja hän pyrki olemaan samalla kertaa hämmästyttävän ja jokapäiväisen näköinen. Mutta kun tuo etukaupunkilaiskeikari lähestyi, hämmästyi Muscari huomatessaan, ettei hänen päänsä soveltunut lainkaan muuhun ruumiiseen. Se oli italialainen pää, tummahko ja hyvin eloisa, pistäen jyrkästi esiin pystystä kauluksesta kuin pahvirasiasta, mustan, hullunkurisen kravatin sisästä. Hän tunsi tosiaan tuon pään. Hän tunsi sen, sen keikkuessa kaikkien noiden englantilaisten juhlatamineiden huippuna, vanhan, vaikka unhottuneen Ezza-nimisen ystävänsä pääksi. Tämä oli nuoruudessaan ollut koulun ihmelapsi ja hänelle ennustettiin Euroopan mainetta, kun hän oli täyttänyt viisitoista vuotta, mutta kun hän tuli maailmaan, epäonnistui hän, ensin julkisesti näytelmäkirjailijana ja kansanjohtajana ja sitten yksityisesti vuosia sitten näyttelijänä, kauppamatkustajana, asioitsijana ja sanomalehtimiehenä. Muscari oli tavannut hänet viimeksi ramppivalojen takaa; hän oli kai liiaksi mukautunut tämän ammatin kiihoituskeinoihin, ja luultiin, että joku siveellinen vaurio oli niellyt hänet kitaansa.
»Ezza», huudahti runoilija puristellen ja pudistellen hänen kättään mieluisen hämmästyksen vallassa. »Olenpa nähnyt sinut monessa puvussa näyttelijäin lämpiössä, mutta en koskaan luullut saavani nähdä sinua englantilaiseksi puettuna.»
»Tämä», vastasi Ezza hartaasti, »ei ole englantilaisen, vaan tulevan ajan italialaisen puku.»
»Siinä tapauksessa», sanoi Muscari, »pidän minä enemmän entisistä italialaisista.»
»Se on sinun vanha erehdyksesi, Muscari», sanoi villapukuinen mies, pudistaen päätään. »Ja Italian erehdys. Kuudennellatoista vuosisadalla me toskaanalaiset olimme ensimmäiset: meillä oli uusin teräs, uusin veistotaito, uusin kemia. Miksei meillä nyt olisi uusimpia makasiineja, uusimpia moottoreita, uusinta raha-asioitten hoitoa — ja uusimpia vaatteita.»
»Sen vuoksi, etteivät ne ole omistamisen arvoisia», vastasi Muscari. »Sinä et voi tehdä italialaisia todella edistysmielisiksi; he ovat siksi liian älykkäitä. Miehet, jotka helposti huomaavat lyhimmän tien parhaaseen ansioon, eivät koskaan tahdo astua äskenraivatuita teitä.»
»Hyvä, mutta minusta on Marconi, eikä D'Annunzio, nyky-Italian loistavin tähti», sanoi toinen. »Sentähden minusta on tullut futuristi ja opas.»
»Opas», huudahti Muscari nauraen. »Onko se viimeinen numero sinun ammattiluettelossasi? Ja ketä sinä opastat?»
»Erästä Harrogate-nimistä miestä ja hänen perhettään, luullakseni.»