»Tässäkö hotellissa asuvaa pankkiiria?» kysyi runoilija jokseenkin innokkaasti.
»Juuri häntä», vastasi opas.
»Maksaako hän hyvin?» kysyi trubaduuri viattomasti.
»Kyllähän se kannattaa», sanoi Ezza hyvin arvoituksellisesti hymyillen. »Mutta minä olenkin sangen merkillinen opas.» Sitten sanoi hän äkkiä, aivankuin vaihtaakseen puheenaihetta: »Hänellä on tytär — ja poika.»
»Tytär on jumalallinen», vakuutti Muscari. »Isä ja poika ovat luullakseni inhimillisiä. Mutta, jos heille myönnetään nuo harmittomat ominaisuudet, niin eikö pankkiiri vaikuta sinuun kuin loistava todistus minun väitteeni oikeudenmukaisuudesta? Harrogatella on miljoonia arkkunsa pohjalla, minulla —reikä taskussa. Mutta sinä et saata sanoa — et voikaan sanoa, että hän on älykkäämpi kuin minä, rohkeampi kuin minä, tai tarmokkaampi kuin minä, Hän ei ole älykkäämpi, hänellä on silmät kuin siniset napit, hän ei ole tarmokas, hän siirtyy tuolilta tuolille kuin halvaantunut. Hän on omantunnontarkka, hyväntahtoinen, vanha pässinpää; mutta hän saa rahaa, siksi että hän kokoaa rahoja, niinkuin poika keräilee postimerkkejä. Sinä olet liian vilkasluontoinen toimialaasi, Ezza. Sinä et tule edistymään. Jos kerran on kyllin älykäs hankkimaan paljon rahaa, täytyy myöskin olla kyllin tyhmä sitä kaivatakseen.»
»Minä olen kyllin tyhmä siihen», sanoi Ezza raskaasti. »Mutta pyytäisin sinua jättämään toiseen kertaan arvostelusi pankkiirista, sillä tuossa hän tulee.»
Mr Harrogate, tuo suuri rahamies, astui todellakin huoneeseen, mutta kukaan ei katsellut häntä. Hän oli lihava, vanhahko mies, tuimine, sinisine silmineen ja surkastuneine, harmahtavine viiksineen, mutta jykevän ryhtinsä vuoksi olisi hän voinut olla vaikka eversti. Hänellä oli kädessään useita avaamattomia kirjeitä. Hänen poikansa Frank oli todella miellyttävä nuorukainen, kiharatukkainen, päivänpaahtama ja reipas; mutta kukaan ei katsellut häntäkään. Kaikkien silmät, kuten tavallisesti, olivat kääntyneet ainakin hetkeksi Ethel Harrogateen, jonka kullankeltainen, kreikkalainen pää ja kasvojen rusottava hipiä näyttivät safiirimeren taustaa vastaan välkkyviltä kuin jumalattaren kasvot. Runoilija Muscari veti syvään henkeään aivan kuin olisi juonut jotain, ja niin hän todella olikin tehnyt. Hän oli juonut klassillista kauneutta, isiensä tavoin. Ezza katseli tyttöä yhtä tarkkaan tuijottaen, vaikka paljon enemmän hämillään.
Miss Harrogate oli erikoisen säteilevä ja halukas puhelemaan tässä tilaisuudessa ja hänen perheensä noudatti tavallista kontinentaalista tapaa sallien ulkomaalaisen Muscarin, vieläpä oppaankin, Ezzan, jakaa heidän ateriansa ja keskustelunsa. Ethel Harrogaten olennossa vietti totunnainen tapa voittojaan. Hän oli ylpeä isänsä rikkaudesta, mieltynyt hienonmaailman huvituksiin, hellä tytär ja oikullinen sydänten hallitsijatar, mutta kuitenkin kultaisen hyväluontoinen, ja tästä johtui, että hänen hyvin ylpeä mielivaltansa ja maailmannaisen arvokkuutensa oli tuoretta ja viehättävää.
He olivat pyörryttävän kiihkon vallassa jonkin mahdollisen vaaran vuoksi vuoristopolulla, jonne he aikoivat tehdä matkan samalla viikolla. Vaara ei uhannut rotkojen, tai lumivyöryjen muodossa, vaan paljon romanttisemmalta taholta. Ethelille oli varmasti vakuutettu, että rosvoja, noita nykyaikaisten tarinoiden oikeita maantieritareita, yhä oleskeli harjanteella pitäen hallussaan Apenniinien yli johtavaa vuorensolaa.
»Tiedetäänhän», huusi hän koulutytön vallattomalla tavalla, »ettei tätä maata hallitse Italian kuningas, vaan varkaitten kuningas. Kuka on tuo varkaitten kuningas?»