Asianajajan nimi oli Isaac Green, mutta herttua nimitti häntä kuitenkin Elisaksi, luultavasti viitaten siihen tosiseikkaan, että asianajaja oli aivan kalju, vaikkei hän varmasti ollut kuin kolmenkymmenen ikäinen. Hän oli noussut hyvin nopeasti, mutta hyvin halvasta asemasta oltuaan ensin »urkkija» tai tiedustelija ja sitten koronkiskuri, mutta Eyren perheen neuvonantajana oli hänellä järkeä, niinkuin minä sanon, menetellä teknillisen tarkasti, kunnes hän oli valmis antamaan viimeisen iskun. Isku pamahti päivällisen aikana ja entinen kirjastonhoitaja sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi edes lampun varjostimien ja viinikannujen ulkonäköä, kun tuo pieni juristi, rauhallisesti hymyillen, esitti suurelle maa-ylimykselle, että he jakaisivat maat keskenään. Seuraus oli yllättävä, sillä herttua iski, kuolonhiljaisuuden vallitessa, mies viinikannulla kaljuun päälakeen, yhtä äkkiä kuin näin hänen rikkovan lasin tänään puutarhassa. Greenin päähän jäi kolmikulmainen, punainen merkki ja hänen kasvojensa ilme muuttui, mutta hänen hymynsä pysyi entisellään.
Hän nousi hoiperrellen jaloilleen ja iski takaisin niinkuin sellaisilla miehillä on tapana iskeä.
»Olen iloinen tästä», sanoi hän, »sillä nyt minä saan pitää koko tilan.
Laki myöntää sen minulle.»
Exmoore oli tuhkanharmaa, mutta hänen silmänsä leimusivat yhä. »Laki myöntää sen teille», sanoi hän, »mutta te ette saata anastaa sitä. Miksi ei? Siksi, että se olisi minun häviöni, ja jos te otatte sen, otan minä peruukin pois päästäni. Te surkea, paljaaksi noukittu lintu, jokainen voi nähdä teidän paljaan päänne Mutta kukaan ei saa nähdä minun päätäni minun eläessäni.»
No, te voitte sanoa, mitä haluatte ja selittää sen miten haluatte. Mutta Mull vannoo juhlallisesti, että asianajaja, puristeltuaan luista nyrkkiään ilmassa hetkisen, juoksi ulos huoneesta, eikä sen koommin näyttäytynyt paikkakunnalla. Ja siitä saakka on Exmoorea pelätty enemmän noitana kuin aatelisherrana tai tuomarina.
Tohtori Mull kertoi tarinansa tehden hurjia teatraalisia liikkeitä, innolla, joka tuntui hiukan puolueelliselta. Olin aivan selvillä siitä mahdollisuudesta, että kaikki oli vain vanhan, kerskailevan juoruilijan liioittelua. Mutta ennenkuin lopetan tämän osan huomioistani, täytyy minun tohtori Mullin juttuun nähden myöntää, että jatkamani tiedustelut ovat vahvistaneet hänen kertomuksensa. Minä sain kuulla kylän vanhalta apteekkarilta, että kerran eräänä yönä oli hänen luokseen tullut seurustelupukuinen mies nimeltä Green, joka pyysi sitomaan hänen päälaessaan olevan kolmisilmäisen haavan. Tuomioistuimen pöytäkirjoista ja vanhoista sanomalehdistä näin myöskin, että kanne oli pantu alulle ja sitä oli jonkun aikaa ajanutkin eräs Green, Exmooren herttuaa vastaan.
Herra Nutt The Daily Reformerista, kirjoitti muutamia hyvin asiaankuulumattomia sanoja käsikirjoituksen alkuun, teki muutamia hyvin salaperäisiä merkkejä sen reunoihin, ja sanoi neiti Barlow'ille samalla yksitoikkoisella äänellä: »Aloittakaapa kirje herra Tinnille.»
»Paras Tinn! — Käsikirjoituksesi kelpaa kyllä, vaikka minä olen pannut siihen muutamia otsakkeita. Mutta meidän yleisömme ei koskaan sietäisi roomalais-katolista pappia tarinassa — teidän täytyy ottaa huomioon etukaupunkilaiset. Minä olen muuttanut hänet Herra Browniksi, spiritistiksi — Tervehtien — Nutt.»
Päivää tai paria jälkeenpäin tapaamme ahkeran ja arvostelukykyisen julkaisijan sinisillä silmillään, jotka tuntuivat pyöristyvän pyöristymistään, tarkastamassa toista osaa herra Tinnin tutkimuksesta, joka koski hienoston elämän salaisuuksia. Se alkoi näin:
— Minä olen tehnyt hämmästyttävän huomion. Minä tunnustan vapaaehtoisesti, että se eroaa täydellisesti siitä, mitä luulin löytäväni, ja se vaikuttaa yleisöön vielä järkyttävämmin. Minä uskallan sanoa ilman minkäänlaista turhamaisuutta, että niitä sanoja, jotka minä nyt kirjotan, tullaan lukemaan koko Euroopassa, ja luultavasti myöskin kaikkialla Amerikassa ja siirtomaissa. Ja kuitenkin kuulin minä kaiken, mitä minä nyt kerron, ennen kuin olin jättänyt tuon saman puisen pöydän, tuossa samassa pienessä omenapuumetsikössä.