Minä olen siitä kaikesta kiitollisuuden velassa tuolle pienelle pappi Brownille; hän on merkillinen mies. Paksu kirjastonhoitaja oli lähtenyt pöydästä ehkä häpeissään pitkäkielisyytensä vuoksi, tai huolissaan raivosta, jonka vallassa hänen salaperäinen isäntänsä oli kadonnut; oli miten hyvänsä, hän lähti hitaasti seuraamaan herransa jälkiä puitten välitse. Brown oli siepannut käteensä sitruunan ja silmäili sitä oudolla ilolla.
»Kuinka miellyttävä väri sitruunalla onkaan!» sanoi hän. »Herttuan peruukissa on puoli, joka ei miellytä minua — sen väri.»
»En luule ymmärtäneeni», vastasin minä.
»Minä saatan sanoa, että hänellä on täysin pätevä syy piiloittaa korvansa, niin kuin kuningas Midaksella», jatkoi pappi rakastettavalla yksinkertaisuudella, mikä tavallaan tuntui hiukan ilkamoivalta tällaisissa olosuhteissa. »Käsitän aivan hyvin, että on somempaa peittää ne hiuksilla kuin kuparilevyillä tai nahkapalasilla. Mutta jos hän tahtoo käyttää hiuksia, niin miks'ei hän tee niitä hiuksien näköisiksi? Tuon väristä tukkaa ei maailmassa ole koskaan ollut. Se näyttää pikemmin metsän läpi liitelevältä, rusottavalta pilveltä. Miksi ei hän kätke perhekirousta paremmin, jos hän kerran on häpeissään sen vuoksi? Kerronko teille syyn? Siksi, ettei hän olekaan häpeissään sen tähden. Hän on ylpeä siitä!»
»Kannattaako noin rumasta tukasta ylpeillä», sanoin minä, »— ja niin rumasta tarinasta.»
»Ajatelkaahan», vastasi tuo kummallinen pikku mies, »mitä te itse pitäisitte tuollaisesta seikasta. Minä en luule, että te olette keikailevampi tai sairaaloisempi kuin me muut, mutta etteköhän myöntäne, että vanha sukukirous on kuitenkin jotakin hyvin hienoa. Olisitteko te häpeissänne, vai olisitteko te hieman ylpeä, jos Glamis'in kauhun perijä sanoisi teitä ystäväkseen, tai jos Byronin perhe olisi teille ainoastaan uskonut rotunsa synnilliset vaiheet? Älkää olko liian kova ylimyksiä itseään kohtaan, jos heidän päänsä ovat yhtä heikot kuin teidän omanne olisi heidän asemassaan, ja jos he hiukan ylpeilevät omista suruistaan.»
»Totta vie!» huusin minä. »Tuo on aivan paikallaan. Minun oman äitini perheessä kulki kirous, ja nyt kun minä ajattelen sitä, on se lohduttanut minua monena kylmänä hetkenä.»
»Ja ajatelkaapa», jatkoi hän, »sitä veren ja myrkyn virtaa, mikä lähti hänen huuliltaan sillä hetkellä, jolloin te, mainitsitte hänen esi-isistään. Kuinka hän käyttäisi jokaiselle vieraalle tuollaisia kauheuksia, jollei hän olisi ylpeä niistä? Hän ei salaa tekotukkaansa, hän ei salaa veriheimolaisuuttaan, hän ei salaa perheensä kirousta, hän ei salaa perheensä rikoksia, — mutta…»
Pikku miehen äänen sointi muuttui niin äkkiä, hän heilautti kättään niin terävästi, ja hänen silmänsä laajenivat vilahtaen pyöreämmiksi ja kirkkaammiksi, kuin heräävän pöllön, että tuntui siltä kuin pöydällä olisi tapahtunut äkillinen räjähdys.
»Mutta», lopetti hän, »hänen täytyy tosiaan pukeutua salaa.»