Minä kumarruin pöydän yli hillittömän kiihkon vallassa. Kuunnellessani
tuota merkillistä kaksintaistelua oli eräs ajatus tullut päähäni.
»Teidän armonne», huusin minä. »Minä sanon teitä pöyhkeilijäksi.
Ottakaa päästänne tuo peruukki, tai minä heitän sen pois!»

Minä otaksun, että minua voidaan syyttää toisen ahdistamisesta, mutta olen hyvin iloinen, kun tulin tehneeksi sen. Kun hän samalla, kivikovalla äänellä vastasi; »Minä kieltäydyn», syöksyin minä suoraan hänen kimppuunsa. Kolme pitkää hetkeä taisteli hän minua vastaan kuin olisi hänellä ollut koko helvetti apunaan, mutta minä taivutin hänen päätään taaksepäin, kunnes sen hiuksinen peite putosi pois. Minä tunnustan vastahakoisesti, että suljin silmäni, kun se putosi.

Minä heräsin Mullin huutoon, joka myöskin silloin oli herttuan vieressä. Hän ja minä kumarruimme molemmat tekotukattoman herttuan kaljun pään yli. Sitten särki hiljaisuuden kirjastonhoitajan huuto: »Mitä tämä tarkoittaa? Miehellä ei ole mitään kätkettävää. Hänen korvansahan ovat aivan samanlaiset kuin kenen muun hyvänsä.»

»Niin», sanoi isä Brown, »sitähän hän juuri peittelikin.»

Pappi käveli suoraan herttuaa kohti, mutta ei, ihme kyllä, katsahtanutkaan hänen korviinsa. Hän tarkasteli vain melkein koomillisen vakavasti hänen kaljua päälakeaan ja osoitti kolmikulmaista, kauan sitten parantunutta, mutta vielä näkyvää arpea. »Herra Green, luullakseni», sanoi hän kohteliaasti, »ja hän on nähtävästi saanut kaikki tilukset.»

Sallikaa minun nyt kertoa The Daily Reformerin lukijoille tämän asian merkillisin kohta. Tämä muuttumiskohtaus, joka teistä saattaa näyttää yhtä hurjalta ja taikamaiselta kuin persialainen satu, oli — lukuunottamatta minun väkivaltaista hyökkäystäni — aivan laillinen ja perusteellinen ensimäisestä alusta saakka. Tuo mies, omituisine kauhuineen ja luonnollisine korvineen, ei ollut mikään petturi. Vaikka hän tavallaan pitikin toisen miehen tekotukkaa ja salasi toisen miehen korvia, ei hän ollut varastanut toisen miehen kruunua. Hän on todella oikea Exmooren herttua. Kuinka se on mahdollista? Vanhan herttuan toinen korva oli tosiaan hiukan epämuodostunut, mikä taas johtui enemmän tai vähemmän perinnöllisyydestä. Hän oli tosiaan pahoillaan siitä, ja on hyvin luultavaa, että hän nimitti sitä jonkunlaiseksi kiroukseksi tuossa väkivaltaisessa kohtauksessa — joka epäilemättä on tapahtunut — kun hän löi Greeniä viinikannulla. Mutta riita loppui aivan toisin. Green kiiruhti asiaansa oikeudessa ja sai tilukset; omaisuute menettänyt aatelismies ampui itsensä ja kuoli perillisittä. Sopivan ajan kuluttua uudisti Englannin mainen hallitus Exmooren sammuneen päärinarvon ja antoi sen, tavallisuuden mukaan, mahtavimmalle henkilölle, sille, joka oli saanut omaisuuden.

Tämä mies käytti luultavasti hyväkseen vanhoja keskiaikaisia tarinoita herrastelun haluaan tyydyttääkseen, todella kadehtien ja ihaillen niitä. Niin että tuhannet englantilaisparat vapisivat salaperäisen heimopäällikön edessä, jota vanha kohtalo ahdisti, ja ilkeistä tähdistä taotun otsanauhan takia — kun he oikeastaan ovat pelänneet nahjusta, joka tuskin kahtatoista vuotta sitten oli nurkkasihteeri ja koronkiskuri; Minun mielestäni se on hyvin luonteenomaista meidän ylimystöllemme sellaisena kuin se nyt on, ja sellaisena, miksi se jää, kunnes Jumala lähettää meille parempia miehiä.

Herra Nutt pudotti käsikirjoituksen ja huusi tavattoman kiivaasti:
»Neiti Barlow, olkaa hyvä, aloittakaa kirje herra Tinnille.»

Paras Tinn. — Sinähän olet aivan mieletön; emmehän me voi painattaa tätä. Minä odotin kuvausta verenimijöistä ja huonoista, vanhoista ajoista ja ylimystöstä taikauskon pauloissa. Siitä he pitävät. Mutta teidän pitäisi tietää, että Exmooret eivät koskaan anna anteeksi tällaista. Ja mitä sanoisivat meidän tilaajamme, sen tahtoisin mielelläni tietää! Mitä sanoisi sir Simon, joka on Exmooren läheisiä ystäviä, ja tämä juttu saattaisi häviöön sen Eyrien serkun, joka ajaa meidän asiaamme Bradfordissa. Muuten oli tuo vanha saippuankeittäjä aika vihoissaan, kun ei saanut pääriyttään viime vuonna; hän erottaisi minut heti, jos minä pilaisin hänen toiveensa tällaisella mielettömyydellä. Ja mitä Duftey ajattelee? Hän kirjoittaa meille paraikaa järisyttäviä artikkeleita 'Normannilaisesta ikeestä'. Kuinka hän voi kirjoittaa moisesta, kun mies on vain tavallinen taloudenhoitaja? Olkaa järkevä. Tervehtien

E. Nutt.