Kun neiti Barlow iloisesti raksutti edelleen, rypisti Nutt käsikirjoituksen kokoon ja heitti sen paperikoriin, mutta vasta sitten kun hän koneellisesti ja aivan tottumuksen pakosta, oli muuttanut sanan Jumala sanaksi olosuhteet.
PENDRAGON SUVUN PERIKATO
Isä Brown ei ollenkaan pitänyt seikkailuista. Hän oli äskettäin sairastunut liiallisen työn takia, ja kun hän alkoi parantua, oli hänen ystävänsä Flambeau ottanut hänet mukaansa purjehdusretkelle pienellä jahdilla, sir Cecil Faushaw, nuori cornwallilainen aatelismies, joka oli ihastunut Cornwallin rannikon maisemiin, kolmantena. Mutta isä Brown oli vielä heikonlainen; hän ei ollut erittäin taitava purjehtijakaan, mutta kun hän ei milloinkaan ollut niitä, jotka joko marisevat tai tuottavat häiriötä, ei hänen mielensä nytkään kuohahtanut yli kärsivällisyyden ja kohteliaisuuden rajojen. Kun toiset ylistelivät jylhää, punertavaa auringonlaskua, tai jylhiä tulivuoren tapaisia vuorenhuippuja, oli hän yhtä mieltä heidän kanssaan. Kun Flambeau osoitti lohikäärmeen muotoista kallionkielekettä, katseli hän sitä ja ajatteli, että se oli hyvin lohikäärmeen näköinen. Kun Faushaw hyvin innoissaan huomautti kalliosta, joka oli kuin Merlin taikuri [Taikuri kelttiläisissä tarinoissa. Hänen isänsä oli paholainen ja äitinsä nunna. Tarinat hänestä levisivät keskiaikana laajalle varsinkin Ranskassa. Suom.], katseli hän sitä ja näytti olevan yhtämieltä. Kun Flambeau huomautti, että tämä kallioiden saartama joensuu oli kuin tie hartioitten maahan, sanoi hän: »Kyllä». Hän kuunteli tärkeimpiä ja jokapäiväisimpiä asioita yhtä laimeasti. Hän kuuli sanottavan, että rannikko oli vaarallinen kaikille, paitsi huolellisille merimiehille, ja sai tietää, että laivakissa oli nukahtanut. Hän kuuli, ettei Faushaw löytänyt sikarikoteloaan mistään. Hän kuuli perämiehen lausuvan ohjeen:
»Kumpikin silmä jos kirkas on, suunta on selvä ja vaaraton; Jos vain toinen vilkuttaa, laiva se pohjaan matkustaa.»
Hän kuuli Flambeaun sanovan Faushaw’lle, että se nähtävästi tarkoitti sitä, että perämiehen tuli pitää molemmat silmänsä auki ja olla valpas. Ja hän kuuli Faushaw'n sanovan Flambeaulle että se, omituista kyllä, ei tarkoittanut sitä: se tarkoitti, että kun he näkivät kaksi majakkaa, toisen lähempänä ja toisen kaukana, aivan vieretysten, kulkivat he oikeaan suuntaan, virran suuta kohti, mutta jos toinen valo peittyi toisen taa, kulkivat he kallioita kohti. Hän kuuli Faushaw'n lisäävän, että tämä seutu oli täynnä tuollaisia sananparsia ja tarinoita, se oli romantiikan oikea kotimaa. Hän asettikin tämän osan Cornwallia Devonshiren edelle, kun oli kysymys Elisabetin aikuisesta merimiestaidosta. Hän väitti näiden lahdelmien ja saarten keskellä eläneen kapteeneja, joiden rinnalla Drake [Elisabetin aikuinen merisankari, Espanjan armadan voittajia] oli suoranainen maakarhu.
Hän kuuli Flambeaun nauraen kysyvän, tarkoittiko ehkä tuo merkillinen nimitys »Westward Ho!» [Länteenpäin hoi!] ainoastaan sitä, että kaikki Devonshiren miehet toivoivat asuvansa Cornwallissa. Hän kuuli Faushaw'n sanovan, ettei ollut mitään syytä leikinlaskuun ja etteivät Cornwallin laivurit ainoastaan ennen olleet sankareita, vaan että he yhä edelleenkin olivat sankareita: tämänkin paikan läheisyydessä eli vanha, äsken virastaan eronnut amiraali, joka oli ahavoitunut rohkeilla, seikkailurikkailla matkoillaan, ja joka nuoruudessaan oli löytänyt viimeisen ryhmän saaria Tyynellä merellä, ja ne olivat lisätyt maailmankarttaan. Tuo Cecil Faushaw oli senluontoinen mies, joka tavallisesti kuohuu tuollaista karua, mutta huvittavaa innostusta, hyvin nuori, vaaleatukkainen, punaposkinen nuorukainen, tuimine kasvoineen, luonteeltaan kerskaileva kuin poika, mutta ihonsa ja olentonsa puolesta hyvin tyttömäinen. Flambeaun jykevät olkapäät, mustat kulmat ja muskettisoturin parta muodostivat jyrkän vastakohdan häneen nähden.
Brown kuuli ja näki kaikki nämä jokapäiväiset seikat, mutta hän kuuli ne niin kuin väsynyt mies kuuntelee rautatievaunujen pyörien kolinaa ja näki ne, niin kuin sairas mies näkee kuviot huoneensa seinäpapereissa. Ei kukaan osaa asettautua toipilaan mielentilaan, mutta isä Brownin alakuloisuus johtui kai suureksi osaksi hänen täydellisestä tottumattomuudestaan merielämään. Sillä kun virran suu kapeni kuin pullonkaula, vesi muuttui tyynemmäksi, ilma lämpimämmäksi maa-ilmastoksi, näytti hän heräävän ja rupeavan tarkkaamaan ympäristöään uteliaana kuin lapsi. Hän oli päässyt tälle asteelle juuri auringonlaskun jälkeen, kun vesi sekä ilma loistivat kirkkaina, ja maa ja kaikki sen kasvit näyttivät tummilta siihen verrattuina. Mutta tuona erikoisena iltana vallitsi poikkeuksellinen tunnelma. Ilmassa oli omituinen tuntu, aivan kuin savustettu lasilevy olisi otettu pois silmien edestä, niin että tummatkin värit tuntuivat nyt loistavammilta kuin kirkkaat värit pilvisinä päivinä. Tallattu maa joen rannoilla ja turvepenkereet lammikoissa eivät näyttäneet harmailta, vaan ruskeilta, ja tuulessa huojuvat tummat metsät eivät näyttäneet sumunsinerviltä, tummentuen välimatkan mukaan, vaan tuulessa huojuvilta elävän sinipunervilta kukkaryhmiltä. Tuota värien taikamaista kirkkautta ja voimaa kohotti vielä Brownin hitaasti heräävässä tietoisuudessa jonkunlainen, maiseman ulkonäössäkin huomattava romanttisuus ja hiljainen salaperäisyys.
Virta oli kyllä hyvin leveä ja kyllin syvä niin pienelle huvijahdille kuin heidän, mutta maanpuoleiset mutkat vaikuttivat sen, että se näytti olevan suljettu molemmista päistä. Metsät näyttivät tekevän hajanaisia yrityksiä sillan rakenteluun ilman kautta ja pursi kulki aivan kuin satumaisesta laaksosta satumaiseen luolaan ja sieltä kaikkein satumaisimpaan tunneliin. Paitsi tätä yleistä vaikutelmaa oli siellä sangen vähän sellaista, mikä olisi ilahduttanut Brownin virkistyvää mielikuvitusta; hän ei nähnyt muita inhimillisiä olentoja kuin muutamia virran varsilla vetelehtiviä mustalaisia metsästä keräämine paju- ja risukimppuineen ja näyn, joka ei enää ollut kovin epätavallinen, mutta kuitenkin jokseenkin harvinainen tällaisella kaukaisella seudulla: nuoren, mustatukkaisen, paljaspäisen neidon, joka souteli omalla venheellään. Jos isä Brown kiinnittikin kumpaankin näistä jonkunverran huomiota, unhotti hän ne varmasti virran seuraavassa mutkassa, missä hyvin erikoinen näky aukeni silmien eteen.
Vesi näytti samalla laajenevan ja haarautuvan, sillä sen halkaisi kalanmuotoisen, metsäisen saaren musta kiila. Kun he lähestyivät sitä jokseenkin nopeasti, näytti saari uivan heitä vastaan kuin laiva ja alus, jolla oli hyvin korkea keulavannas, tai puhuaksemme tarkemmin, hyvin korkea savutorvi. Sillä sen äärimmäisellä kärjellä lähinnä heitä, kohosi vanhalta näyttävä rakennus, jollaista he eivät olleet ennen nähneet. Se ei ollut erittäin korkea, mutta se oli liian korkea leveyteensä nähden, niin että se näytti tornilta. Sitäpaitsi näytti se olevan kokonaan puusta rakennettu, vieläpä hyvin merkillisellä epäsäännöllisellä tavalla. Muutamat laudat ja hirret olivat mainiota, kuivattua tammea, muutamat taas tuoreeltaan, hiljattain hakatuita ja suurin osa samaa, tervalla mustattua puuta. Nuo mustat hirret olivat asetetut ristiin tai päälletysten monenlaisiin asentoihin, niin että kokonaisuus teki paikatun ja hullunkurisen vaikutuksen. Siinä oli yksi tai pari ikkunaa, jotka näyttivät väritetyiltä ja rakennetuilta vanhan, mutta hyvin huolitellun tyylin vaatimusten mukaan. Matkustajat katselivat sitä omituisen ristiriitaisen tunnelman vallassa, mikä herää mielessä, kun joku muistuttaa jostakin ennennähdystä, mutta on kuitenkin jotain aivan uutta.
Silloinkin kun isä Brown tunsi olevansa salaperäisen vaikutuksen vallassa, selitti hän terävästi, mistä tuo salaperäinen vaikutus johtui. Ja hän totesi, että tuo omituisuus johtui rakennuksen erikoisesta muodosta ja kummallisista rakennusaineksista, aivan kuin näkisi tinasta tehdyn silkkihatun tai kirjavasta kankaasta leikatun frakkipuvun. Hän oli varma, että hän oli jossain nähnyt erivärisiä tukkeja aivan samalla lailla järjestettyinä, mutta ei koskaan moisessa rakennustaiteellisesti ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa. Seuraavalla hetkellä toi puiden läpi pilkahtava ilmiö hänelle hänen kaipaamansa selvyyden, ja hän nauroi. Aukon läpi lehdikossa näyttäytyi hetkeksi tuollainen vanha, mustilla lankuilla laudoitettu puutalo, jollaisia yhä tapaa siellä täällä Englannissa, ja joita useimmat meistä ovat nähneet kuvattuina, »Vanha Lontoo», tai »Shakespearen Englanti»-nimisissä esityksissä. Hetki oli kyllin pitkä, että pappi ehti nähdä kaiken. Vaikka rakennus olikin vanhanaikuinen, oli se kuitenkin mukava ja hyvinhoidettu maatalo, kukkapenkkejä etuseinämällä.