»Mikä ihme tuo on?» sanoi Flambeau, joka itsekseen tuijotteli tornia.
Faushaw'n silmät säteilivät, kun hän sanoi voitonriemuisesti:
»Luulenpa, ettette ole nähneet aivan samanlaista paikkaa ennen. Sen takia olen minä tuonutkin teidät tänne, hyvät ystävät. Nyt saatte nähdä, liioittelinko minä puhuessani Cornwallin merimiehistä. Tämä paikka kuuluu ukko Pendragonille, jota me sanomme amiraaliksi, vaikka hän ottikin eron ennenkuin oli saanut tuon arvonimen. Raleighin ja Hawkinsin [kuningatar Elisabetin aikuisia sankareita] henki elää enää vain Devonshiren kansan muistossa; mutta Pendragonit edustavat vielä nytkin sitä henkeä. Jos kuningatar Elisabet nousisi haudastaan ja soutaisi tätä virtaa ylöspäin kultaisessa venheessään, ottaisi hänet amiraali vastaan juuri sellaisessa talossa, jossa hän tunsi joka nurkan ja ikkunaholvin, joka paneelin seinällä ja joka lautasen pöydällä. Ja hän tapaisi englantilaisen kapteenin, joka yhä puhuisi ylpeästi oudoista maista, jotka oli löydetty pienillä laivoilla, aivan kuin hän olisi aterioinut Draken kanssa.
»Mutta puutarhasta löytäisi hän kummia seikkoja», sanoi isä Brown, »jotka eivät juuri miellyttäisi hänen renesanssi-silmäänsä. Elisabetin aikuinen rakennustaide on omalla tavallaan viehättävä, mutta tornin kohoaminen on vastoin sen luonnetta.»
»Siinäpä onkin talon romanttisin ja Elisabetin aikuisin piirre», vastasi Faushaw. »Se rakennettiin Espanjan sotien aikana, ja vaikka sitä onkin täytynyt paikkailla ja uudestaankin rakennella muiden syiden takia, on siinä kuitenkin seurattu entistä menettelytapaa. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragonin vaimo rakensi sen tälle paikalle ja niin korkeaksi, että sen huipulta saattaisi nähdä laivojen kääntyvän virran suusta sisälle, ja hän halusi aina olla ensimäisenä näkemässä miehensä laivan, kun tämä purjehti kotiin Espanjan meriltä.»
»Mutta minkä takia luulette», kysyi isä Brown, »se on uudelleen rakennettu?»
»Niin, siitä on olemassa omituinen tarina», sanoi nuori aatelismies miellyttävästi. »Te olette todella omituisten tarinoitten maassa; kuningas Arthur [Kelttiläinen tarukuningas. Keskiaikaisen taruston yleisimpiä henkilöitä] oli täällä ja Merlin ja haltiat ennen häntä. Tarina kertoo, että sir Peter Pendragon, jolla, minä pelkään, oli merirosvon huonoja puolia, samalla kuin merimiehen kuntoa, oli tuomassa kotiinsa kunnialliseen vankeuteen kolmea espanjalaista aatelismiestä aikoen sitten viedä heidät Elisabetin hoviin. Mutta hänellä oli tulinen, julma luonne ja jouduttuaan riitaan yhden kanssa heistä, tarttui hän häntä kurkkuun ja heitti hänet, vahingossa tai tahallaan, mereen. Toinen espanjalainen, joka oli äskenmainitun veli, veti heti miekkansa ja hyökkäsi Pendragonin kimppuun, ja lyhyen vaikka hurjan taistelun jälkeen, jossa molemmat saivat kolme haavaa yhtä monessa minuutissa, pisti Pendragon miekkansa vastustajansa ruumiin läpi ja toinen espanjalainen oli saanut osansa. Kun tämä tapahtui, oli laiva jo kääntynyt virran suusta sisään ja tullut jokseenkin matalaan veteen. Kolmas espanjalainen hyppäsi laivan laidan yli, ui rantaa kohden ja oli jo niin lähellä sitä, että vesi ulottui vain hänen vyötäisiiinsä. Kääntäen kasvonsa laivaa kohti ja kohottaen molemmat kätensä taivaaseen päin, niinkuin profeetta, joka kutsuu ruton turmeltuneeseen kaupunkiin, huusi hän Pendragonille läpitunkevalla, hirveällä äänellä, että hän yhä eli, että hän eläisi edelleen, että hän eläisi ikuisesti, ja että Pendragonit, sukupolvi sukupolven jälkeen, eivät koskaan saisi nähdä häntä, eikä heikäläisiä, vaan saisivat hyvin varmojen merkkien mukaan tuntea, että hänen kostonsa yhä eli. Näin sanottuaan sukelsi hän veden alle ja joko hukkui, tai ui piin kauas veden alla, ettei sen jälkeen näkynyt hiustakaan hänen päästään.»
»Tuossa on soutajatyttö taas», sanoi Flambeau epäjohdonmukaisesti, sillä miellyttävän näköiset nuoret naiset saivat hänet jättämään minkä keskusteluaiheen hyvänsä. »Tuo kummallinen torni näyttää häiritsevän häntä yhtä paljon kuin meitäkin.»
Todellakin oli nuori, tumma tyttö jättänyt veneensä hiljaa lipumaan oudon saaren ohi, ja katseli tarkasti vanhaa outoa tornia, omituisen uteliaisuuden Punan hehkuessa hänen soikeilla, ruskeilla kasvoillaan.
»Viis tytöistä», sanoi Faushaw kärsimättömästi, »niitä on maailma täynnä, mutta Pendragonin tornin vertaista ei olekaan monta. Kuten te helposti voitte arvata, on espanjalaisen kirousta seurannut koko joukko taikauskoa ja ilkitöitä, ja epäilemättä, kuten tekin sen käsittänette, johtaa talonpoikaistaikausko jok'ikisen Pendragonin perheelle tulleen vahingon siitä. Mutta on aivan varmasti totta, että tuo torni on palanut kaksi tai kolme kertaa, eikä perhettä voi sanoa onnelliseksikaan, sillä useampia kuin kaksi amiraalin lähimmistä sukulaisista on kuollut haaksirikossa, ja viimeinen, minun tietääkseni, juuri samalla paikalla, missä sir Peter heitti espanjalaisen yli laidan.