»Se muistuttaa enimmän sitä, mitä se on», sanoi amiraali nauraen tietä näyttäessään. »Se on vain joku ohikulkeva vene.»
Samalla kun hän puhui, ilmestyi taloudenhoitaja, laiha, mustiin puettu, hyvin mustatukkainen mies, jolla oli pitkät kellahtavat kasvot, ovelle ja sanoi isännälle, että pöytä oli katettu.
Ruokasali oli yhtä merimiesmäinen kuin laivan kajuutta, mutta sen luonne oli sentään pikemmin nyky- kuin Elisabetin aikuinen. Siellä oli kylläkin kolme vanhanmallista veistä voitonmallin tapaan uunin yläpuolella ja ruskea kartta kuudenneltatoista vuosisadalta, tritoneineen ja pienine laivoineen aaltoilevalla merellä. Mutta nuo esineet eivät olleet niin silmiinpistäviä valkealla seinälaudoituksella kuin häkit, joissa oli kaunisvärisiä, tieteen sääntöjen mukaan täytettyjä etelä-amerikkalaisia lintuja, kummallisia raakkuja Tyyneltämereltä ja monenlaisia aseita, niin kömpelöitä ja kieroja muodoltaan, että villit olisivat yhtä hyvin voineet käyttää niitä joko tappaessaan vihollisiaan tai keittäessään heitä. Mutta vierashenkinen tunnelma nousi korkeimmilleen kun kävi ilmi, että amiraalin palvelijoina oli, paitsi taloudenhoitajaa, kaksi neekeriä, jotka olivat vaatetetut jokseenkin outoihin, lujiin, keltaisiin pukuihin. Papin vaistomainen kyky, kun hän eritteli omia vaikutelmiaan, sanoi hänelle, että väri ja neekereiden »somat» puvut olivat mananneet esiin sanan »Canaria», ja siten pelkän sanaleikin kautta yhtyivät matkoihin Etelän merillä. Kun ateria alkoi loppua, katosivat huoneesta keltaiset vaatteet ja mustat kasvot, jälelle jäi vain isännöitsijä mustine pukuineen ja keltaisine kasvoineen.
»Olen melkein pahoillani», sanoi Faushaw isännälle, »että te otatte sen niin kevyeltä kannalta. Totta puhuakseni olen ottanut mukaani nämä ystäväni siinä tarkoituksessa, että he auttaisivat teitä, koska he tietävät aika paljon näistä asioista. Ettekö te tosiaan ollenkaan usko perhetarinaan?»
»Minä en usko mihinkään», vastasi Pendragon hyvin terhakasti katsellen loistavin silmin punaista, troopillista lintua. »Minä olen tiedemies.»
Flambeaun suureksi hämmästykseksi ryhtyi asiaan hänen papillinen ystävänsä, joka näytti olevan täysin valveilla puhellen isäntänsä kanssa luonnonhistoriasta, käyttäen virtanaan sanoja, ja antaen hyvin odottamattomia tietoja, kunnes jälkiruoka ja viinikannut pantiin pois ja viimeinen palvelija hävisi. Sitten hän sanoi ääntään muuttaen:
»Älkää pitäkö minua tunkeilevana, amiraali Pendragon. Minä en kysele uteliaisuudesta, vaan saadakseni ohjausta, vaivaamatta teitä. Olenko iskenyt harhaan arvatessani, että te ette halunnut puhuttavan noista vanhoista asioista taloudenhoitajanne kuullen?»
Amiraali kohotti hiuksettomat kulmansa ja huudahti. »Kas, enpä tiedä, mistä te olette keksinyt sen, mutta on totta, että minä en voi sietää miestä, vaikka minulla ei olekaan mitään syytä erottaa perhepalvelijaa. Faushaw kummitusjuttuineen sanoisi, että minun veressäni on vastenmielisyyttä tuollaisia tummia, espanjalaisen näköisiä miehiä kohtaan.»
Flambeau kumahutti pöytään raskaalla nyrkillään: »Totta tosiaan», huusi hän, »ja sellainen oli tyttökin.»
»Minä luulen, että kaikki selviää tänä iltana», jatkoi amiraali, »kun minun veljenpoikani tulee vahingoittumattomana takaisin matkaltaan. Te olette hämmästyneen näköisiä. Te ette käsitä asiaa, arvelen minä, jollen kerro teille tarinaa. Minun isälläni oli, nähkääs, kaksi poikaa. Minä pysyin naimatonna, mutta minun vanhempi veljeni meni naimisiin ja sai pojan, josta tuli merimies, niin kuin meistä kaikista on tullut, ja saa periä oman tilan. No, minun isäni oli merkillinen mies, hänessä yhtyi tavallaan Faushaw'n taikausko hyvään osaan minun epäilystäni. Ne taistelivat aina hänessä ja minun ensimäisen matkani jälkeen esitti hän aikeen, joka lopulta selvittäisi, oliko kirous totta vai ei. Jos kaikki Pendragonit purjehtisivat, niin hän arveli, että oli vaikea saada mitään todistetuksi luonnollisten vahinkojen takia. Mutta jos me menisimme merille yksi kerrallaan tarkasti noudattaen omaisuuden perimisjärjestystä, arveli hän, että silloin saatte nähdä, seuraisiko tuho perhettä perheenä. Se oli mieletön tuuma, arvelin minä, ja minä riitelin isäni kanssa sangen ankarasti, sillä minä olin kunnianhimoinen mies ja minut oli asetettu, perintöön nähden, oman velipoikani jälkeen.»