»No», kysyi nuori neiti ihmeissään. »Mitä tuo kirjoitus tähän kuuluu?»
Hänen miettivät silmänsä kääntyivät tytön puvun vaaleihin, hamppukankaisiin hihoihin, joiden suita reunusti hyvin yksinkertainen, taiteellinen nauha, joka paraiksi eroitti sen kansan naisen työpuvusta ja antoi sille taideopinnoita harjoittavan neidin työpuvun leiman. Hän näytti huomaavan siinä paljon ajattelemisen aihetta, mutta hänen vastauksensa oli hyvin hämärä ja epävarma.
»Nähkääs, neiti», sanoi hän, »ulkoapäin näyttää paikka… No, tämä on hyvin siisti paikka… mutta sellaiset neidit kuin te eivät… eivät yleensä saa ajatella niin. He eivät koskaan mene tällaisiin paikkoihin vapaaehtoisesti, paitsi…»
»No», sanoi tyttö.
»Paitsi muutamat onnettomat, jotka eivät tule sisään pelkästään vain juomaan maitoa.»
»Te olette hyvin merkillinen henkilö», sanoi nuori neiti. »Mihin te tuolla kaikella pyritte?»
»En ainakaan saattamaan teitä hämillenne» vastasi hän hyvin lempeästi »vaan varustaakseni itseni kyllin suurilla tiedoilla auttaakseni teitä, jos te joskus sattuisitte pyytämään minun apuani.»
»Mutta kuinka minä olisin avun tarpeessa?»
Hän jatkoi mietiskelevää yksinpuheluaan:
»Te ette ole voinut tulla tänne katsomaan turvatteja, alhaisia ystäviä, tai sellaisia, sillä silloin te olisitte mennyt seurusteluhuoneeseen, perälle… Ja te ette ole voinut tulla sisään sen tähden, että te olisitte sairas, tai, että teillä olisi ollut asiaa emännälle, joka epäilemättä on kunniallinen nainen… muuten, ette te näytä sairaalta vaan ainoastaan onnettomalta. Tämä katu on oikea kummallinen pitkä kuja, jossa ei ole mutkia; ja talot sen molemmin puolin ovat korkeita. Minä voin ainoastaan otaksua, että te näitte jonkun henkilön, jota te ette tahtonut tavata ja te huomasitte, että ravintola oli ainoa pakopaikka tässä kivierämaassa… Minä en luule olleeni tunkeilevainen silmäillessäni yksinäistä miestä, joka kulki ohi heti sen jälkeen… Ja kun minä ajattelin, ettei hän ollut oikeaa lajia mutta että te olitte oikeaa lajia… pidin itseni valmiina auttamaan, jos hän tuottaisi teille ikävyyksiä; siinä kaikki. Mitä minun ystävääni tulee, palaa hän kohta; ja hän ei varmasti löydä mitään, käydä kolistellessaan tällaista katua pitkin… Minä en ainakaan luule hänen löytävän.»