Me kuljimme talon ympäri ja silloin ilmeni kaksi muuta minulle suosiollista seikkaa. Te epäilitte tuota intialaista ja te löysitte tikarin, jota intialainen todenmukaisesti käyttäisi. Pistettyäni sen taskuuni, menin taas Quintonin huoneeseen, suljin oven ja annoin hänelle unilääkkeen. Hän ei aikonut vastata Atkinsonille mitään, mutta minä kehoitin häntä huutamaan nuorukaiselle pari rauhoittavaa sanaa, sillä minä tahdoin antaa selvän todistuksen siitä, että Quinton oli elossa, kun minä toistamiseen läksin huoneesta. Quinton oli laskeutunut lepäämään kukkaishuoneeseen ja minä menin ulos työhuoneen kautta. Minä olen nopea liikkeissäni ja puolessatoista minuutissa olin tehnyt sen, mitä aioin tehdä. Olin heittänyt koko Quintonin romaanin, paitsi viimeistä lehteä, tuleen, jossa liekit sen nielivät. Huomasin silloin, ettei lainausmerkkejä sopinut jättää paikoilleen; minä leikkasin ne pois ja typistin, uskottavuuden vuoksi, koko käyttämättömän paperikirjan. Ulos tultuani tiesin minä, että Quintonin itsemurhan tunnustus oli suurella pöydällä, kun hän itse makasi kukkaishuoneessa.

Viimeinen näytös oli hyvin kamala ja te voitte arvata sen sisällön. Teeskentelin nähneeni Quintonin kuolleena ja syöksyin hänen huoneeseensa. Minä järjestin niin, että te jäitte katsomaan paperia ja minä tapoin Quintonin sillä aikaa, kun te tutkitte hänen itsemurhatunnustustaan. Hän oli vielä unijuoman vaikutuksesta puolinukuksissa. Panin hänen oman kätensä veitsen kahvaan ja pistin sen hänen ruumiiseensa. Veitsen muoto oli niin merkillinen, ettei muu kuin kirurgi voinut laskea kulmaa tavatakseen sydämeen. Ihmettelenpä huomasitteko sen.

Kun teko oli tehty, tapahtui tuo kumma. Luonto petti minut. Tunsin itseni sairaaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahaa. Luulen, että jotain särkyi päässäni. Tunnen omituista tyydytystä ajatellessani, että olen kertonut kaiken tämän jollekulle — etten jää yksin sitä kantamaan siinä tapauksessa, että menen naimisiin ja saan lapsia. Mikä minulle on tullut? Onko se hulluutta… vai voiko se olla omantunnon tuskaa, aivan kuin olisin henkilö jossain Byronin runoelmassa. En voi kirjoittaa enää.

James Erskine Harris."

Isä Brown taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pisti sen povitaskuunsa, juuri kun portin kelloa kiivaasti soitettiin ja poliisien sadetakit kiilsivät alhaalla tiellä.

MIES MURTOKADULLA

Murtokadulla, joka kulkee pitkin Adelphin Apolloteatterin viertä, näkyi samalla kertaa kaksi miestä, toinen toisessa, toinen toisessa päässä katua. Iltaan kallistuva päivänvalo kaduilla oli kuulakka ja kylmä. Murtokatu oli jokseenkin pitkä ja pimeä, niin että molemmat miehet saattoivat nähdä ainoastaan toistensa tumman haamun. Siitä huolimatta tunsi kumpikin mies toisensa mustista ääriviivoista, sillä he olivat molemmat silmiinpistävän näköisiä ja he vihasivat toisiaan.

Katetun murtokadun toinen pää avautui eräälle Adelphin jyrkistä kaduista ja toinen terassille, josta oli näköala iltaruskon punaamalle joelle. Murtokadun toisena seinänä oli autio muuri, jonka takana oli vanha teatteriravintola. Se ei ollut koskaan hyvin kannattanut, ja nyt se oli suljettu. Murtokadun toisessa seinässä oli kaksi ovea, yksi kummassakin päässä. Ei kumpikaan ovi ollut oikeastaan tavallinen näyttämöovi; ne olivat erikoisia, yksityisiä ovia, joita yksityiset näyttelijät käyttivät, ja tällä kertaa käyttivät niitä päivän Shakespearenäytäntöjen tähdet, eräs kuuluisa näyttelijä ja näyttelijätär. Näin etevät henkilöt pitävät usein siitä, että heillä on tuollainen oma ulos- ja sisäänkäytävä ystävien tapaamista tai välttämistä varten.

Nyt kyseessä olevat miehet olivat varmasti sellaisia ystäviä, miehiä, jotka nähtävästi tunsivat ovensa ja luottivat niiden avautumiseen, sillä molemmat lähestyivät ylempää ovea yhtä tyynesti ja varmasti. Ei kuitenkaan yhtä kiireesti, sillä mies, joka käveli nopeammin, tuli tunnelin tuonpuoleisesta päästä, niin että he molemmat saapuivat näyttämöoven luo jokseenkin samaan aikaan. He tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja odottivat jonkun aikaa, kunnes toinen heistä, jolla näytti olevan vähemmän kärsivällisyyttä, kolkutti ovelle.

Tässä ja kaikessa muussakin olivat molemmat miehet toistensa vastakohtia, mutta kumpaakaan ei voinut pitää toista vähäarvoisempana. Yksityisinä henkilöinä olivat molemmat miehet komeita, eteviä ja suositulta. Julkisina henkilöinä kuuluivat molemmat ensi rivin yleisöön. Mutta kaikki heissä, heidän maineestaan aina heidän edulliseen ulkonäköönsä saakka, oli aivan erilaista ja verratonta laatua. Sir Wilson Seymour oli mies, jonka merkityksen tiesi jokainen, joka yleensä jotain tiesi. Mitä enemmän seurusteli maan johtopiireissä, sitä useammin tapasi Sir Wilson Seymourin. Hän oli ainoa älykäs mies parissakymmenessä epä-älykkäässä valiokunnassa — kuninkaallisen akatemian parannuspuuhia pohtivasta valiokunnasta Ison-Britannian rahakanta-kysymystä käsittelevään valiokuntaan saakka. Etenkin taiteitten ällällä hän oli kaikkivoipa. Hän oli niin erikoinen, ettei kukaan voinut varmasti ratkaista, oliko hän suuri ylimys, joka oli ottanut taiteen turviinsa, vaiko suuri taiteilija, jonka ylimystö oli ottanut omakseen. Mutta ei voinut olla hänen seurassaan viittä minuuttia, toteamatta, että olikin ollut koko elämänsä ajan hänen vaikutuksensa alaisena.