Isä Brownin yksinkertaisuus

by G. K. Chesterton

Hänen "hienostunut" ulkonäkönsä oli aivan yhtä itsenäinen ja omalaatuinen; siinä oli samalla kertaa jotakin sovinnaista ja erikoista. Ei mikään muodin tuntija olisi löytänyt virhettä hänen korkeasta silkkihatustaan, vaikka se oli hiukan toisenlainen kuin kaikkien muiden hatut — hiukan korkeampi, ehkä lisäten hieman hänen luonnollista pituuttaan. Hänen pitkä, hoikka vartalonsa oli hiukan kumara, näyttäen sentään sangen voimakkaalta. Hänen tukkansa oli hopeanharmaa, mutta hän ei näyttänyt vanhalta; hän piti sitä pitempänä kuin tapa on, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt naiselliselta; se oli aaltoileva, mutta ei näyttänyt käherretyltä. Hänen huolellisesti leikattu partansa teki hänet miehekkään ja sotilaallisen näköiseksi, niinkuin nuo vanhat Velasquezin amiraalit, joiden tummat kuvat kaunistivat hänen talonsa seiniä. Hänen harmaat hansikkaansa olivat vivahdusta sinertävämmät, hänen hopeanuppinen keppinsä hieman pitempi kuin muut samanlaiset hansikkaat ja kepit, joilla ylvästeltiin teattereissa ja ravintoloissa.

Toinen mies ei ollut aivan niin pitkä, mutta hänkin näytti voimakkaalta ja hienolta. Hänenkin tukkansa oli kihara, mutta lyhyt ja kammattu suurta, raskasta päätä myöten — sellaista päätä, jolla voi murtaa oven, niin kuin Chaucer sanoo myllärinsä nupista. Hänen sotilaalliset viiksensä ja hänen olkapäittensä tukeva kaari tekivät hänen sotilaan näköiseksi, mutta hänellä oli pari tutunomaista, suorakatseista ja läpitunkevaa sinistä silmää, jotka ovat tavallisimpia merimiesten keskuudessa. Hänen kasvonsa olivat jossain määrin nelikulmaiset, hänen olkapäänsä olivat nelikulmaiset, hänen leukapielensä olivat nelikulmaiset ja hänen takkinsakin oli nelikulmainen. Tosiaankin, senaikuisen vallattoman karikatyyrisuunnan mukaan oli mr. Beerbohm kuvannut hänet väittämänä Euklideen neljännestä kirjasta.

Sillä hänkin oli yleisesti tunnettu ja kunnioitettu henkilö, vaikka aivan toisella tavoin. Ei tarvinnut seurustella kaikkein ylhäisimmissä piireissä kuullakseen puhuttavan kapteeni Cutleristä, Hong Kongin piirityksestä, tai suuresta marssista Kiinan halki. Kaikkialla kuuli hänestä puhuttavan. Hänen kuvansa oli joka toisessa postikortissa; hänen karttansa ja taistelunsa olivat kuvattuina joka toisessa kuvalehdessä; lauluja hänen kunniakseen laulettiin joka toisessa varieteessa, ja joka toinen posetiivi rämpytti niitä. Hänen maineensa, vaikka se luultavasti olikin lyhempiaikaista, oli kymmenen kertaa laajempi, kansanomaisempi ja välittömämpi kuin hänen toverinsa. Tuhansissa englantilaisissa kodeissa ylistettiin häntä pilviin saakka ja asetettiin itse Nelsonin rinnalle. Kuitenkin oli hänellä paljon vähemmän valtaa Englannissa kuin Sir Wilson Seymourilla.

Heille avasi oven vanha palvelija tai vaatteiden vartija, jonka uupuneet kasvot, vartalo, musta, kulunut takki ja housut olivat omituinen vastakohta suuren näyttelijättären pukuhuoneen loistavalle sisustukselle. Pikku salonki oli täynnä peilejä, joista valo säkenöi ja taittui kuin satatahkoisen timantin pinnasta. — Muut ylellisyysesineet, muutamat kukat, muutamat värilliset tyynyt, muutamat teatterikorut monistuivat peileissä kirjavaksi sekasotkuksi, joka muistutti Tuhannen ja yhden yön tärinäin satuloistosta. Ne liikkuivat ja muuttivat alituiseen paikkaa, kun kompuroiva palvelija veti peilin ulommaksi, tai työnsi toista lähemmäksi seinää.

He puhuttelivat molemmat kamaripalvelijaa, nimittäen häntä Parkinsoniksi, ja kysyivät näyttelijätärtä Miss Aurora Romea. Parkinson vastasi, että neiti oli toisessa huoneessa, ja että hän menisi ilmoittamaan vieraat. Molempien vieraitten otsalle levisi varjo, sillä tämä toinen huone oli sen suuren näyttelijän, jonka kanssa miss Aurora harjoitteli, ja hän oli sitä lajia naisia, jotka eivät herätä ihailua herättämättä samalla mustasukkaisuutta. Noin puolen minuutin kuluttua avautui sisempi ovi kuitenkin ja hän astui sisään samalla tavalla kuin hän aina teki yksityiselämässäänkin, tavalla sellaisella, että hiljaisuuskin kaikui kuin hyvin ansaittu suosiomyrsky. Hän oli puettu hiukan omituiseen riikinkukon vihreään ja riikinkukon siniseen satiinipukuun, joka läikkyi kuin sinertävä tai vihreä metalli, sellaiseen, joka ilahduttaa lapsia ja esteetikkoja, ja hänen raskas, lämpimän ruskea tukkansa kehysti noita maagillisia kasvoja, jotka ovat vaaralliset kaikille, mutta enimmän nuorukaisille ja harmaantuville miehille. Miehisen toverinsa, suuren amerikkalaisen näyttelijän Isidor Brunon, kanssa valmisteli hän erikoisen runollista ja haaveellista Kesäyön unelman esitystä, missä taiteellinen valaistus väkevimmin sattui Oberoniin ja Titaniaan, toisin sanoen Brunoon ja häneen itseensä. Satumaisen, unelmoivan näyttämön loisteessa, hulmuillen salaperäisessä tanssissa, onnistuisi hänen vihreässä puvussaan, joka muistutti kuoriaisen kiilloitettuja siipiä, ilmituoda keijukaiskuningattaren kiehtova yksilöllisyys. Mutta räikeässä, kylmässä päivänvalossa hänet näkevä mies olisi katsellut ainoastaan hänen kasvojaan.

Hän tervehti molempia miehiä tuolla hämmentävällä, loistavalla hymyllä, joka pitää monet miehet saman, parahiksi vaarallisen välimatkan päässä. Hän otti Cutleriltä vastaan kimpun kukkia, yhtä troopillisia ja kalliita kuin kapteenin voitot, ja Sir Wilson Seymourilta toisenlaisen lahjan, jonka tuo gentlemanni tarjosi vähemmän kärkkäästi ja hieman huolettomammin.

Sillä hätäilyn osoittaminen oli vastoin hänen tapojaan, ja niin tavallisen lahjan kuin kukkien antaminen oli taas vastoin hänen epäsovinnaista sovinnaisuuttaan. Hän oli keksinyt pikku esineen, sanoi hän, joka oli harvinaisuus lajissaan: vanhan kreikkalaisen tikarin mykeenalaiselta aikakaudelta, aseen, jota Theseus tai Hippolytos oli saattanut aikanaan käyttää. Se oli tehty pronssista, kuten kaikki sankariajan aseet, mutta se oli vielä kyllin kärkevä ja kyllin terävä kelvatakseen pistoaseeksi. Se oli oikeastaan herättänyt hänen huomiotaan lehtimäisen muotonsa vuoksi; se oli yhtä hienotekoinen kuin kreikkalainen maljakko. Jos se jollain lailla miellytti miss Romea, tai sopisi johonkin hänen osistaan, toivoi hän, että…

Sisempi ovi räsähti auki ja esiin astui kookas olento, joka oli vieläkin huomattavammin kuin Cutler monipuolisen Seymourin vastakohta. Lähes kuuden jalan kuuden tuuman pituisena, varustettuna jänteillä ja lihaksilla, jotka vaikuttivat enemmän kuin teatraalisilta, näytti Isidor Bruno komeassa leopardinnahkassaan ja Oberonin kullanruskeissa koristeissa barbaarisen jumalan kaltaiselta. Hän nojasi eräänlaiseen metsästyskeihääseen, joka katsomosta nähtynä näytti tavalliselta hopeasauvalta, mutta tuntui nyt tässä pienessä ja jokseenkin ahtaassa huoneessa yhtä jykevältä kuin alppisauva — ja yhtä uhkaavalta. Hänen eloisissa, tummissa silmissään piili tulivuoren uho, hänen pronssinväriset kasvonsa, niin soreamuotoiset kuin ne olivatkin, näyttivät tällä hetkellä korkeitten poskiluiden ja valkoisen hammasrivin vaikutuksesta vahvistavan eräitä amerikkalaisia päätelmiä hänen polveutumisestaan Etelävaltioiden istutuksilta.

"Aurora", aloitti hän tuolla syvällä intohimoisella äänellä, mikä oli liikuttanut niin monien kuulijajoukkojen mieltä, "tahdotteko…"

Hän lopetti epäröiden, sillä kuudes henkilö oli äkkiä ilmestynyt oviaukon sisäpuolelle — olento, joka oli niin soveltumaton tähän kohtaukseen, että hän vaikutti suorastaan koomilliselta. Hän oli hyvin lyhyt mies roomalais-katolisen maallikkopapin mustassa puvussa, näyttäen etenkin sellaisten kuin Brunon ja Auroran rinnalla — arkista tulleelta puiselta ukko Noalta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tajuavansa tätä, vaan sanoi värittömän kohteliaasti: "Miss Rome on varmaankin lähettänyt hakemaan minua, ellen erehdy."