Tarkkasilmäinen katselija olisi ehkä huomannut, miten jännittyneeksi jo ennestään kärjistynyt tilanne oli tullut. Ammattinsa puolesta puhdasta elämää viettävän miehen saapuminen näytti ilmaisevan toisille, että he seisoivat tämän naisen ympärillä rakastuneina kilpakosijoina, niinkuin ulkoa tuleva vieras lumisine vaatteineen saa huoneen muistuttamaan sulatusuunia. Tuon yhden miehen läsnäolo, miehen, joka ei välittänyt hänestä, suurensi miss Romen mielessä sitä tunnetta, että kaikki muut olivat rakastuneet häneen ja jokainen jokseenkin vaarallisella tavalla: näyttelijä villin ja hemmoitellun lapsen voimakkaalla intohimolla, sotilas tarmokkaan, yksinkertaisen miehen itsekkyydellä, sir Wilson vanhan hedonistin päivä päivältä kasvavalla intohimonsa esineen kaipaamisella; vieläpä Parkinson poloinenkin, joka oli tuntenut herrattarensa ennen hänen riemuvoittojaan, seurasi häntä nyt silmillään tai jaloillaan, koiran mykällä kiintymyksellä.
Tarkka katselija olisi vielä voinut huomata omituisemmankin asian. Mies, joka muistutti puista Noakia ja jolla oli älykäs pilke silmissään, huomasi sen ja se huvitti häntä suuresti, vaikka hän hillitsikin ilonsa. Oli selvää, että suuri Aurora, vaikkei hän suinkaan ollut välittämättä toisen sukupuolen ihailusta, halusi tällä hetkellä päästä erilleen miehistä, jotka ihailivat häntä, ja jäädä yksin miehen kanssa, joka ei ihaillut häntä vähääkään — ei ainakaan samalla tavalla. Pieni pappi ihaili ja nauttikin siitä verrattomasta naisellisesta valtioviisaudesta, jolla miss Rome ryhtyi tehtäväänsä. Oli eräs ala, jonka Aurora Rome täysin hallitsi, ja se oli ihmiskunnan toinen puoli — miehet. Pikku pappi seurasi — kuin Napoleonin johtamaa taistelua — hänen valtioviisautensa reipasta järkähtämättömyyttä, kun hän ajoi vieraansa pois kuitenkaan karkoittamatta ketään. Bruno, tuo iso näyttelijä, oli niin lapsellinen, että oli helppoa lähettää hänet tiehensä tylysti jurottavana, paukuttaen ovia mennessään. Cutler, brittiläinen upseeri, oli kylläkin itsepäinen aikeissaan, mutta sokeasti käskyjä noudattava. Hän ei ollut tietävinäänkään viittauksista, mutta hän ei voinut olla täyttämättä naisen hänelle antamaa tehtävää. Mitä taas kokeneeseen Seymouriin tulee, täytyi häntä kohdella toisin; hänet täytyi jättää viimeiseksi. Ainoa keino saada hänet liikkeelle oli päästää hänet uskottuna ja vanhana ystävänä selville salaisuudesta. Papin täytyi tosiaankin ihailla miss Romea, kun hän loistavasti voitti nuo kolme vastusta yhdellä ainoalla kerralla.
Hän kääntyi kapteeni Cutlerin puoleen ja sanoi suloisimmalla äänellään: "Minä pidän näitä kukkia suuressa arvossa, koska ne kai ovat teidän mielikukkianne. Mutta ne eivät muodosta kokonaisuutta, ymmärrättehän, ilman minun lempikukkiani. Menkääpä kadun kulmassa olevaan kukkakauppaan ja ostakaa minulle muutamia kieloja, silloin tulee kimpusta oikein viehättävä."
Hänen valtioviisautensa ensimäinen tulos, kiukkuisen Brunon lähtö, oli jo saavutettu. Tämä oli jo ojentanut keihäänsä ruhtinasmaisella liikkeellä, niinkuin valtikan, Parkinson paralle ja oli anastamaisillaan valtaistuimekseen erään täytetyistä tuoleista. Mutta kun hän kuuli kilpailijalleen avoimesti lausutun pyynnön, lehahti hänen opaalinvärisissä silmissään palamaan orjan loukattu ylpeys; ensin rypisteli hän hetken komeita kulmakarvojaan, ja sitten katosi hän, lyöden oven kiinni perässään, taampana olevaan omaan huoneistoonsa. Mutta sillä välin ei miss Romen yritys asettaa Britannian armeija liikekannalle ollutkaan menestynyt niin helposti kuin luultavaa oli. Cutler oli kyllä noussut ylös jäykästi ja äkkiä, ja kulkenut ovea kohti hatutta päin kuin komennon mukaan, mutta ehkäpä Seymourin elegantissa ja ikävystyneessä asennossa, kun hän korskeasti nojasi erästä peiliä vasten, oli jotain, mikä tavoitti hänet juuri oven edessä ja sai hänet kääntämään päänsä sinnepäin raivostuneen verikoiran näköisenä.
"Minun täytyy mennä katsomaan, minne tuo hölmö on joutunut", sanoi Aurora kuiskaten Seymourille ja juoksi ulos kynnykselle tähyilemään lähtevää vierasta.
Seymour näytti kuuntelevan eleganttina ja välinpitämättömänä entisessä asennossaan ja hän näytti huojentuneelta kuullessaan neidin huutelevan viimeisiä määräyksiään kapteenille ja kääntyvän sitten äkkiä juoksemaan pitkin murtokatua sen toiseen päähän, missä Thamesille päin viettävä terassi oli. Mutta pari sekuntia sen jälkeen synkkenivät Seymourin kulmat taas. Miehellä hänen asemassaan oli niin paljon kilpailijoita, ja hän muisti, että murtokadun toisessa päässä oli vastaava käytävä Brunon yksityiseen huoneeseen. Hän ei kadottanut arvokkaisuuttaan; hän sanoi isä Brownille muutamia kohteliaita sanoja byzanttilaisen arkkitehtuurin jälleen heräämisestä Westminsterin katedraalissa ja käyskenteli sitten aivan huolettomasti murtokadun yläpäähän. Isä Brown ja Parkinson jäivät kahden kesken, eikä heillä kummallakaan ollut halua liikoihin lörpötyksiin. Kamaripalvelija kierteli huoneessa työnnellen peilejä lähemmäksi tai sysäten niitä kauemmaksi ja hänen kulunut musta takkinsa ja housunsa näyttivät vielä surkeammilta, kun hän nyt piti kädessään kuningas Oberonin taikasauvaa.
Joka kerta kun hän käänsi uuden peililasin, tuli uuden isä Brownin musta haamu esiin; koko tuo outo peilihuone oli täynnä isä Browneja ylösalaisin ilmassa kuin enkelit, heittäen kuperkeikkoja kuin temppuilijat, kääntäen takapuolensa jokaiselle kuin hyvin huonokäytöksiset henkilöt.
Isä Brown ei näyttänyt huomaavan tätä liehuvaa todistajajoukkoa. Hän seurasi Parkinsonia veltoin katsein, kunnes tämä, ottaen mukaansa hassun keihäänsä, katosi Brunon huoneeseen. Sitten antautui hän tuollaiseen abstraktiseen mietiskelyyn, mikä joskus huvitti häntä — hän laski peilien särmiä ja heijastuskulmia, arvioiden peilien kaltevuussuhteita… kun hän kuuli kovan, vaikka käheän huudon.
Hän hyppäsi jaloilleen ja seisoi paikoillaan tarkkaan kuunnellen.
Samalla hetkellä syöksyi Sir Wilson Seymour takaisin huoneeseen
valkeana kuin norsunluu. "Kuka on tuo mies murtokadulla?" huusi hän.
"Missä on minun tikarini?"
Ennenkuin isä Brown ehti kääntyä raskaissa jalkineissaan, syöksähti Seymour ympäri huonetta asetta etsien. Mutta ennenkuin hän saattoi löytää tikaria tai muutakaan asetta, kuului katukivityksellä ulkopuolella reippaita juoksuaskeleita ja kapteeni Cutler neliskulmaisine kasvoineen syöksyi sisään samasta ovesta. Hän puristi kourassaan melkein oudonnäköistä kielokimppua. "Mitä tämä on?" huusi hän. "Kuka on tuo olento murtokadulla? Onko tämä taas teidän temppujanne?"