"Te olette aivan oikeassa, sir", sanoi hän isä Brownille. "Se on nuoranpätkä."
Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun ylimääräinen juna, jossa oli vain yksi vaunu, kiersi käänteen vasemmalla ja pysähtyi. Siitä tuli ulos koko joukko poliiseja, joitten keskellä huomattiin karanneen palvelijan Magnuksen hirtehisnaama.
"Hiisi vieköön! He ovat saaneet hänet kiinni", huudahti Gilder astuen esiin odottamattoman reippaasti.
"Onko teillä rahat?" kysyi hän ensimäiseltä poliisilta.
Mies katseli häntä hyvin omituisen näköisenä ja vastasi kieltävästi.
"Ei ainakaan täällä", lisäsi hän sitten.
"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, kuka herroista on päällikkö", sanoi niin sanottu Magnus.
Kun hän puhui, ymmärsi jokainen, että tuo ääni oli saattanut pysäyttää junan. Hän oli uneliaan näköinen, tukka suora ja musta, kasvot värittömät ja niissä vaakasuorissa halkeamissa, jotka ilmaisivat suun ja silmien paikan, oli jotain, mikä vei ajatuksen Itämaille. Hänen syntyperänsä ja nimensä olivat hämärän peitossa aina siitä saakka, kun sir Aaron oli pelastanut hänet tarjoilijan paikasta eräässä Lontoon ravintolassa ja monesta paljon pahemmastakin tilanteesta, sanoivat muutamat. Mutta hänen äänensä oli yhtä elävä kuin hänen kasvonsa kuolleet. Liekö se johtunut siitä, että hän koetti tehdä ajatuksensa ymmärrettäviksi vieraalla kielellä, tai isännän tähden, joka oli ollut hiukan kuuro, yhtä kaikki oli Magnuksen äänen paino hyvin heläjävä ja läpitunkeva, ja koko ryhmä säpsähti, kun hän puuttui puheeseen.
"Minä olen aina tiennyt, että näin tulisi käymään", sanoi hän kovasti ja korskeasti. "Minun vanha isäntä parkani teki pilaa minusta, sen vuoksi että olin aina mustissa, mutta minä sanoin, että tahdoin olla valmiina hänen hautajaisiaan varten."
Ja hän teki lyhyen liikkeen molemmilla mustakintaisilla käsillään.
"Kersantti", huusi päällikkö Gilder luoden kiukkuisen katseen mustiin käsiin, "ettekö tosiaan aio pistää tätä miestä rautoihin? Hän on hyvin vaarallisen näköinen."