"Kruununpalvelija on jo täällä. Ruumiinavaus alkaa heti."
- "Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun", sanoi isä Brown.
"Valitettavasti en voi jäädä odottamaan ruumiinavauksen tulosta."
RUHTINAS SARADINEN SYNNIT
Otettuaan itselleen kuukauden loman konttoristaan Westminsterissä Flambeau vietti sen pääasiallisesti pienessä purjeveneessä — niin pienessä, että se suuren osan aikaa sai käydä soutuveneestä. Hän oleskeli enimmäkseen itäisen kreivikunnan pienillä vesillä, niin kapeilla, että vene näytti taikaveneeltä, joka purjehti maalla niittyjen ja peltomaiden läpi. Aluksessa oli juuri parahiksi tilaa kahdelle hengelle ja kaikkein välttämättömimmille tarve-esineille. Flambeau oli varustanut veneensä niillä esineillä, jotka hänen mielestään olivat välttämättömiä. Ne supistuivat nähtävästi neljään: lohisäilykepurkkeja siltä varalta, että häntä haluttaisi syödä, pullo konjakkia, nähtävästi satunnaisen pahoinvoinnin varalta, ladattuja revolvereja, jos häntä huvittaisi tapella, ja pappi — otaksuttavasti kuolemantapauksen varalle. Näine kevyine matkatavaroineen hän rämpi eteenpäin Norfolkin pikku jokia pitkin lopullisena päämääränä "the Broads", mutta nauttien matkan varrella veteen asti ulottuvista puutarhoista ja niityistä, kauniista herraskartanoista ja kylistä. Tuon tuostakin hän pysähtyi kalastamaan poukamissa ja lammikoissa pysytellen koko ajan rannoilla. [The Norfolk Broads on rannikkoa lähinnä sijaitseva kreivikunnan osa, jossa tasangolla risteilee virtoja ja luonnollisia kanavia ja joka siten muistuttaa suuresti Hollantia.]
Flambeaun retkeilyllä ei ollut mitään tarkoitusta, mutta kuten tosi filosofilla oli hänellä kuitenkin eräs syy. Hänellä oli jonkinlainen puolitarkoitus, johon hän suhtautui niin vakavasti, että sen onnistuminen muodosti hänen vapaudenaikansa kruunun, ja niin kevyesti, ettei sen epäonnistuminen merkinnyt mitään. Monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut varkaiden kuningas ja Pariisin kuuluisin mies, hän oli saanut mitä kummallisimpia kirjeitä, joissa hänelle oli ilmaistu hyväksymistä ja moitetta vieläpä jonkun kerran rakkauttakin. Varsinkin eräs lähetys oli jäänyt hänen mieleensä. Se sisälsi käyntikortin kirjekuoressa, johon oli pantu englantilainen postimerkki. Kortin takasivulle oli vihreällä musteella kirjoitettu ranskaksi: "Jos joskus vetäydytte pois nykyisestä elämästänne ja tulette kunnialliseksi ihmiseksi, niin tulkaa tervehtimään minua. Tahdon tavata teidät, sillä olen tavannut aikamme kaikki muut suuruudet. Tuo temppu, jolla saitte toisen etsivän vangitsemaan toisen, oli Ranskan historian loistavimpia." Kortin etusivulle oli painettu seuraavat sanat: Ruhtinas Saradine, Reed House, Reed Island, Norfolk.
Siihen aikaan hän ei ollut sen enempää välittänyt tuosta ruhtinaasta. Hän oli vain saanut selville, että tämä oli ollut loistava ja huomattava henkilö Etelä-Italiassa. Väitettiin hänen nuoruudessaan paenneen erään naimisissa olevan korkeasukuisen naisen kanssa. Tapaus ei sinänsä herättänyt erikoista huomiota ylhäisöpiireissä, mutta se oli painunut mieleen erään toisen, sen yhteydessä olevan murhenäytelmän, nimittäin loukatun aviomiehen otaksutun itsemurhan perusteella. Tämän kerrottiin heittäytyneen alas eräältä kallionkielekkeeltä Sisiliassa. Ruhtinas asui sitten jonkun aikaa Wienissä, mutta viimeiset vuodet hän oli viettänyt alituisilla matkoilla. Kun nyt Flambeau ruhtinaan tavoin oli luopunut eurooppalaisesta kuuluisuudestaan ja asettunut Englantiin, pälkähti hänen päähänsä tehdä odottamaton vierailu tuon ylhäisen pakolaisen luo Norfolkiin. Tämän olinpaikka oli vain hieman vaikeasti löydettävissä, sillä ruhtinas asui pienessä, syrjäisessä seudussa. Sattuman kautta hän löysi sen pikemmin kuin luulikaan.
Eräänä iltana he olivat kiinnittäneet veneensä erään korkeata ruohoa ja lyhyttä katkottua puuta kasvavan penkereen vierustalle. Kauan ja kiivaasti soudettuaan he asettuivat aikaiseen levolle, ja siitä taas seurasi, että he heräsivät, ennenkuin oli valjennut, oikeammin sanottuna, ennen päivän koittoa, sillä suuri sitroonanvärinen kuu oli juuri laskenut korkean ruohopenkereen taakse, ja taivas oli sinipunerva väriltään, yöllinen mutta kirkas. Molemmat miehet muistelivat yhtaikaa lapsuuttaan — tuota lumoavaa, sadunomaista ikäkautta, jolloin korkeat kasvit puiden tavoin ympäröivät heitä. Suuri laskeva kuu taustanaan tuhatkaunot ja voikukat näyttivät todella jättiläissuurilta. Vesi oli niin alhaalla, että kaikki pensaat ja kukat kohosivat heidän yläpuolelleen.
"Emmekö ole todella kuin keijujen valtakunnassa", sanoi Flambeau.
Isä Brown, joka istui tikkusuorana veneessä, teki ristinmerkin. Liike oli niin äkkinäinen, että hänen ystävänsä kysyi häneltä lempeästi ja ihmeissään, mikä häntä vaivasi.
"Ne, jotka kirjoittivat keskiaikaisia ballaadeja, tunsivat paremmin keijukaiset kuin me", vastasi pappi. "Keijujen valtakunnassa ei tapahdu yksinomaan kauniita asioita."