"Pyh, lorua!" sanoi Flambeau. "Näin kauniissa kuutamossa ei voi tapahtua muuta kuin kaunista. Tahtoisin nyt lähteä eteenpäin ja nähdä, mitä todella tapahtuu. Ennätämme sekä kuolla että päästä hautaan, ennenkuin saamme taas tällaisen kuutamon ja tällaisen tunnelman."
"Kuten haluatte", sanoi isä Brown. "En ole koskaan sanonut, että aina olisi mieletöntä mennä keijukaisten valtakuntaan. Olen vain sanonut, että se on aina vaarallista."
He soutivat vaikenevaa virtaa ylöspäin; taivaan syvä sini ja kuun kalpea hohde heikkenivät yhä enemmän ja vaihtuivat harmaaksi värittömyydeksi, joka käy päivänkoiton väriloiston edellä. Kun ensimäiset vienot puna- ja kultajuovat virisivät taivaanrannalle, katkaisivat joen rannalla heidän edessään sijaitsevan kaupungin tai kylän mustat ääriviivat ne. Päivä oli jo koittanut ja valaissut kaikki selvästi heidän liukuessaan pienen kaupungin ulkonevien kattojen ja siltojen siimekseen. Talot mataline, loivasti viettävine kattoineen olivat kuin harmaan- ja punaisenkirjava karjalauma, joka on tullut joen rannalle juomaan. Avartuva ja vaikeneva aamurusko oli jo muuttunut täydeksi päiväksi, ennenkuin he näkivät ketään elävää olentoa hiljaisen kaupungin laitureilla ja rantakaduilla. Nyt he nimittäin näkivät erään hyvin huolettoman ja hyvinvoivan näköisen miehen paitahihasillaan, miehen, jonka kasvot olivat pyöreät kuin äsken laskenut kuu ja alaosaltaan punaisen partakiehkuran peitossa. Hän seisoi pylvääseen nojaten heikosti virtaavan veden partaalla. Selittämätön mielijohde sai Flambeaun ojentautumaan täyteen pituuteensa keinuvassa veneessä ja huutamaan miehelle kysymyksen, tunsiko tämä Reed Islandia [Ruokosaari] ja Reed Housea [Ruokotalo]. Miehen hymy kävi hieman leveämmäksi, ja hän tyytyi vastauksen asemesta osoittamaan ylöspäin virran lähintä polveketta. Flambeau ryhtyi soutamaan sanomatta sen enempää.
Vene sivuutti monta mutkaa ja liukui monen kaislaisen ja tyynen suvannon yli, mutta ennenkuin etsiminen oli ennättänyt käydä yksitoikkoiseksi, olivat he kääntyneet hyvin jyrkästä mutkasta ja tulleet eräänlaiselle lammikolle tai pikku järvelle, jonka näkeminen vaistomaisesti sai heidät pysähdyttämään veneen. Tämän laajahkon veden keskellä oli kaikkialta kaislikon ympäröimänä matala, pitkä saari, jossa oli pitkä, matala bambusta tai jostain muusta troopillisesta ruo'osta rakennettu talo, bungalow. Seiniä muodostavat bamburuo'ot olivat vaaleankeltaiset, luisut kattoruovot olivat tummanpunaiset tai ruskeat, mutta muutoin tuo pitkä talo oli hyvin yksitoikkoisen ja mitättömän näköinen. Aikainen aamutuuli suhisi kaisloissa saaren ympärillä ja soi ihmeellisessä ruokotalossa kuin suunnattoman suuri paimenpilli.
"Tässä se vihdoinkin on", puhkesi Flambeau puhumaan. "Tämä jos mikä lienee Reed Island, ja tuo talo tuolla lienee kaiketi Reed House. Luulenpa, että se paksu parrakas mies oli noitaukko."
"Mahdollisesti", sanoi isä Brown puolueettomasti, "mutta siinä tapauksessa huonoa lajia".
Heidän puhuessaan maltiton Flambeau oli soutanut venheen maihin kahisevan kaislikon läpi, ja nyt he seisoivat tuolla matalalla ihmeellisellä saarella tuon kummallisen hiljaisen talon vieressä.
Talo sijaitsi selkäpuoli joelle ja ainoalle maallenousupaikalle päin. Pääsisäänkäytävä oli toisella pitkällä sivustalla, josta oli näköala alavaan saaripuutarhaan. Vieraat lähestyivät tätä puutarhaa talon kolmea sivustaa kiertävää pientä käytävää pitkin, ja saapuivat aivan lähelle taloa. Kolmesta eri ikkunasta he näkivät erääseen pitkään valoisaan huoneeseen. Paneli oli vaaleata puuta, seinillä oli joukko suuria peilejä ja pöydälle oli katettu hieno aamiainen. Sisäänkäytävän kahden puolen oli asetettu kaksi turkoosinsinistä kukkaruukkua. Oven avasi synkkäpiirteinen hovimestari, pitkä, laiha, harmaa ja välinpitämätön — joka mutisi jotain, ettei ruhtinas Saradine juuri nyt ollut kotona, mutta että häntä odotettiin joka hetki. Talo oli valmiina ottamaan vastaan häntä ja hänen vieraitaan. Käyntikortti, jolle vihreällä musteella oli kirjoitettu kutsu, herätti tuon ahdistetun palvelijasielun pergamenttikasvoille elon kipinän, ja epäröivän kohteliaasti hän ehdotti, että vieraat jäisivät. "Hänen ylhäisyytensä voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä", sanoi hän, "ja hän pahastuisi suuresti, ellei hän tapaisi vierasta, jota hän on pyytänyt tulemaan. Meidän on määrä aina pitää varalla pieni kylmä aamiainen häntä itseään ja hänen ystäviään varten, ja olen varma, että hän haluaa sitä tarjottavan nyt, jos suvaitsette."
Flambeau, joka vainusi pientä seikkailua, nyökkäsi ystävällisen hyväksyvästi ja seurasi vanhaa miestä, joka hyvin juhlallisesti vei hänet pitkään valoisaan paneloituun huoneeseen. Siellä ei oikeastaan ollut mitään erikoisen huomattavaa, paitsi tuo hieman omituinen vaihtelu, jonka aiheuttivat leveät matalat ikkunat ja joukko matalia leveitä peilejä, heijastaen huoneeseen omituista aavemaista valoa. Nurkassa oli muutamia tavallisia tauluja — muun muassa suuri harmaa hyvin nuoren virkapuvussa olevan miehen valokuva ja kahden pitkätukkaisen pojan punaliidulla tehty luonnos. Flambeaun kysymykseen, oliko nuori upseeri itse ruhtinas, hovimestari vastasi lyhyesti kieltävästi — hän oli ruhtinaan nuorempi veli, kapteeni Stephen Saradine, sanoi hän. Senjälkeen hovimestari kävi hyvin vaiteliaaksi ja näytti kokonaan kadottaneen halun keskustella enemmän.
Kun aamiainen oli lopetettu erinomaisella kahvilla ja likööreillä, vieraat tutustuivat puutarhaan, kirjastoon ja taloudenhoitajattareen, joka oli tummahko kaunis nainen majesteetillisine ryhteineen ja madonnamaisine olemuksineen. Hän ja hovimestari tuntuivat olevan ainoat, jotka olivat jäljellä ruhtinaan ulkomaalaisesta palveluskunnasta. Talon kaikki muut palvelijat olivat uusia, taloudenhoitajatar oli valinnut heidät Norfolkista. Taloudenhoitajatar oli nimeltään rouva Anthony, mutta hän murti hieman italiankielen tapaan, ja Flambeau oli varma siitä, että Anthony oli norfolkilainen muunnos latinalaisesta nimestä. Myöskin hovimestari, herra Paul, oli ulkomuodoltaan hieman ulkomaalainen, mutta puheiltaan ja tavoiltaan englantilainen, kuten kansainvälisen aateliston hienoimpien miespuolisten palvelijoiden on laita.