Noin seitsemää minuuttia myöhemmin vilisi saarella kaupunkilaisia ja poliiseja; viimeksimainitut olivat pidättäneet voittaneen kaksintaistelijan ja velvollisuutensa mukaan antaneet tämän tietää, että sanoipa hän mitä tahansa, sitä voitiin käyttää häntä vastaan.
"En tule sanomaan mitään", vastasi syytetty kummallinen ilme rauhallisissa kasvoissaan. "En koskaan enää sano mitään. Olen hyvin onnellinen ja haluan vain, että minut hirtetään."
Hän sulki suunsa ja hänet vietiin pois. Kummallista kyllä, on todettu, ettei hän koskaan avannut huuliaan tässä maailmassa, paitsi silloin, kun hän tuomioistuimen edessä lausui sanan "syyllinen".
Isä Brown oli seisonut ja tuijottanut kansan täyttämää puutarhaa, kaksintaistelijan vangitsemista ja ruumiin poisviemistä, sitten kun lääkäri oli tutkinut sen, melkein samalla tavoin kuin katsellaan kaamean unen loppua. Hän oli liikkumaton kuin painajaisen vaivaama mies. Todistajana hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa, mutta kieltäytyi lähtemästä hänelle tarjotulla veneellä ja jäi yksin puutarhaan katselemaan murtunutta ruusupuuta ja tuon selittämättömän murhenäytelmän vihreätä tapahtumapaikkaa. Valo sammui joelta, sumu nousi lammikkoa muistuttavilta rannoilta, ja muutamia myöhästyneitä lintuja liiteli sinne tänne pitkin rantoja.
Isä Brownin eloisassa alitajunnassa säilyi kuitenkin itsepäinen varmuus siitä, että jotakin selittämätöntä oli vielä jäljellä. Tuota tunnetta, jota hän koko päivän oli tuntenut, ei selittänyt täysin hänen kuvitelmansa "peilimaasta". Hän ei mielestään tuntenut vielä itse asiaa, vain jonkinlaisen naamionäytelmän. Mutta eivät ihmiset kai anna hirttää tai lävistää itseään leikillään.
Istuessaan ja mietiskellessään laiturin portailla hän huomasi äkkiä korkean, tumman, kapean purjeen, joka hiljaa liukuen tuli kimaltelevaa jokea pitkin. Hän hypähti pystyyn niin järkytetyin tuntein, että hän melkein puhkesi itkuun.
"Flambeau!" huusi hän ja puristi kerta toisensa jälkeen ystävänsä käsiä urheilijan suureksi ihmeeksi tämän noustessa maihin kimpsuineen kampsuineen. "Flambeau!" sanoi hän. "Teitä ei siis ole murhattu?"
"Murhattu!" toisti onkija hyvin ihmeissään. "Miksi minut olisi murhattu?"
"Siksi, että melkein kaikki toiset ovat", sanoi isä Brown hieman liioitellen. "Saradine on murhattu, ja Antonelli haluaa, että hänet hirtetään, ja hänen äitinsä pyörtyi; mitä minuun tulee, en tiedä, olenko tässä vai tulevassa maailmassa. Jumalan kiitos, että te olette samassa maailmassa kuin minä." Ja hän nojautui hämmästyneen Flambeaun käsivarteen.
Laiturilta lähdettyään he tulivat ruokotalon leveän katonreunan alle ja katsahtivat ikkunasta sisään niinkuin olivat tehneet saarelle tullessaan. He näkivät lampun valaiseman huoneen, mikä oli todella omiaan kiinnittämään heidän huomiotaan. Pöytä oli juuri ollut katettuna päivällistä varten, kun Saradinen murhaaja ukonnuolen tavoin oli ilmestynyt saarelle. Siellä oli nyt päivällinen käynnissä aivan rauhallisesti, sillä rouva Anthony istui synkin ilmein pöydän alapäässä herra Paulin, talon majordomuksen, syödessä ja juodessa hyvällä halulla. Hänen leimuavat sinertävät silmänsä olivat pullistuneet, painuneet piirteet olivat tosin tutkimattomat, mutta niistä voitiin kuitenkin lukea jonkinlainen tyydytyksen tunne.