Isä Brown nosti hänet sohvalle, heitti sangollisen vettä hänen ylitseen, huusi apua ja juoksi sitten venelaiturille. Mutta kanootti oli jo keskellä virtaa ja Paul ponnisteli ja souti vuosiinsa nähden uskomattoman ripeästi.
"Pelastan isäntäni", huusi hän mieletön kiilto silmissään. "Pelastan hänet sittenkin!"
Isä Brown ei voinut tehdä muuta kuin katseellaan seurata venettä sen kiitäessä vasten virtaa ja rukoilla, että vanhus ajoissa saisi pikku kaupungin liikkeelle.
"Kaksintaistelut ovat aina hylättäviä", sanoi hän ja hieroi tomunväristä tukkaansa, "mutta tämän kaksintaistelun laita on erikoisen hullusti. Tunnen sen ytimissäni asti. Mutta mitäs tuo on?"
Hänen seistessään ja tuijottaessaan veteen, jonka aalloissa iltakimmeli kuvastui, hän kuuli puutarhan toisesta päästä epäselvää ääntä, josta hän ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se oli teräksen kylmää kilinää terästä vastaan. Hän käänsi päätään.
Pitkän saaren ulommaisella niemellä, missä oli pieni ruusupensaiden reunustama nurmikenttä, kaksintaistelijat olivat jo panneet miekkansa ristiin. Heidän yläpuolelleen ilta-aurinko oli jo holvannut kultaisen kuvun, ja vaikka he olivat kaukana, näkyi jokainen yksityiskohta selvästi. He olivat heittäneet takit pois, mutta Saradinen keltaiset liivit ja valkeat hiukset samoinkuin toisen punaiset liivit ja valkeat housut välkkyivät ilta-auringossa. Molemmat miekat säkenöivät kärjestä kahvaan kuin pari timanttineulaa. Oli kaameata, että molemmat hahmot näyttivät niin pieniltä ja koreilta. He näyttivät kahdelta perhoselta, jotka koettivat pistää toisiaan korkkiin.
Isä Brown alkoi juosta minkä jaksoi, ja pienet jalat suihkivat kuin pyörät. Mutta kun hän tuli taistelupaikalle, huomasi hän tulleensa sekä liian myöhään että liian aikaiseen — liian myöhään keskeyttääkseen taistelun, joka oli käynnissä synkkien airoihinsa nojaavien sisilialaisten vartioimana, ja liian aikaiseen taistelun ratkaisuun nähden. Molemmat miehet olivat ihmeesti tasaväkiset — ruhtinas käytti asettaan kyynillisen itseluottavaisesti, sisilialainen taas harkitusti kuin murhaaja. Ei monikaan taistelu kansantäyttämässä amfiteaatterissa ole voittanut tätä, joka taisteltiin kaislakasvuisen joen pienellä saarella. Tuima mittely näytti jatkuvan niin tasaväkisestä että toivo jälleen heräsi pienessä protesteeraavassa papissa. Hovimestari voi kohta tulla takaisin poliisi mukanaan. Olisi lohdullista, jos edes Flambeau palaisi kalaretkeltään, sillä ruumiillisilta voimiltaan Flambeau vastasi neljää muuta miestä. Mutta Flambeauta ei näkynyt — ja mikä ihmeellisempää — ei hovimestariakaan poliiseineen. Isä Brown ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa. Tällä unohdetulla saarella, tässä suuressa nimettömässä poukamassa he olivat yhtä erossa ihmisistä kuin Tyynen meren kalliolla.
Hän oli tuskin ajatellut loppuun tämän ajatuksen, kun miekkojen kilisevä ääni muuttui rätiseväksi, ruhtinaan kädet kohosivat ylös ja miekan kärki pisti esiin hänen lapojensa välistä. Hän kierähti ympäri kuin hyrrä. Miekka kimmahti kuin tähdenlento hänen kädestään ja upposi veteen. Itse hän mätkähti maahan sellaisella voimalla, että katkaisi suuren ruusupensaan, ja veren punaama hiekka tupsahti ilmaan kuin pakanallinen uhrisavu. Sisilialainen oli uhrannut veriuhrin isänsä hengelle.
Tuossa tuokiossa pappi polvistui kuolleen yli vain varmistuakseen hänen kuolemastaan. Hän ei ollut vielä lopettanut toivotonta tutkimustaan, kun hän kuuli ääniä virralta ja näki poliisiveneen laskevan maihin poliiseineen ja muine tärkeine henkilöineen, niiden joukossa epätoivoinen hovimestari. Pieni pappi nousi irvistäen, mikä ilmaisi voimakasta epäluuloa.
"Miksi Herran nimessä hän ei voinut tulla ennemmin?" mutisi hän.