"Kaikki on järjestyksessä," sanoi hän läähättäen jotensakin huonolla englanninkielellä. "Minä olen loukannut. Olen myöskin antava teille hyvityksen. Marco, avaa kotelo."
Korvarenkailla koristettu mies, joka seisoi hänen vieressään, avasi kotelon. Hän otti esille kaksi pitkää italialaista miekkaa siroine kädensijoineen ja terineen. Hän pystytti ne terästään ruohokenttään. Nuori ulkomaalainen, joka seisoi siinä ja käänsi kostonhimoiset kasvonsa ovea kohden, molemmat miekat, jotka ruohokentällä näyttivät kirkkomaan risteiltä, ja taustalla airoja pitävien soutajien hahmot — tämä kaikki muistutti barbaarista tuomioistuinta. Mutta kaikki muu oli muuttumattomana, keskeytys oli tullut niin yllättävänä. Laskevan auringon kulta hehkui vielä ruohokentällä, ja kaulushaikaran ääni tuntui ennustavan jotakin kaameata.
"Ruhtinas Saradine", sanoi mies, joka nimitti itseään Antonelliksi, "kun vielä olin hento kehtolapsi, surmasitte te isäni ja varastitte äitini. Isäni kohtalo oli onnellisempi kuin äidin. Ette surmannut häntä rehellisesti kuten minä nyt aion surmata teidät. Te ja jumalaton äitini ajoitte hänen kanssaan erääseen autioon solaan Sisiliassa, syöksitte hänet alas eräältä kalliolta ja jatkoitte matkaanne. Voisin matkia teitä jos tahtoisin, mutta teidän jäljittelemisenne olisi alhaista. Olen seurannut teidän kintereillänne koko maailman halki, ja te olette aina päässyt minulta pakoon. Mutta tässä loppuu maailma ja teidän elämänne. Nyt olen saanut teidät kiinni mutta annan teille pelastumisen mahdollisuuden, jota te ette antanut isälleni. Valitkaa toinen näistä miekoista."
Ruhtinas Saradine seisoi siinä rypistetyin otsin ja tuntui epäröivän hetkisen, mutta hänen korvansa suhisi vielä lyönnistä, ja niin hän juoksi paikalle ja tempasi käteensä toisen miekoista. Myöskin isä Brown oli juossut paikalle koettaakseen sovittaa riidan, mutta huomasi pian, että hänen läsnäolonsa vain pahensi asiaa. Saradine oli ranskalainen vapaamuurari ja täydellinen jumalankieltäjä, niin että papin näkeminen vain kiihdytti hänen vihaansa. Ja mitä toiseen tulee, ei hän kysynyt pappia eikä lääkäriä. Nuori mies Bonaparten kasvoineen ja ruskeine silmineen oli puritaaneja ankarampi — hän oli pakana. Hän oli suorastaan alkuaikojen murhamies — kivikauden mies, kivinen mies.
Oli vielä yksi toivo — talon väki voitiin kutsua koolle, ja isä Brown juoksi takaisin rakennukseen. Hän huomasi nyt, että itsevaltias Paul oli antanut palveluskunnalle luvan mennä mannermaalle huvittelemaan. Synkkä rouva Anthony oli ainoa, joka levottomana kulki huoneesta toiseen noissa pitkissä huoneissa. Mutta samalla hetkellä kun nainen käänsi häneen kalmankalpeat kasvonsa, ratkaisi isä Brown erään peilitalon arvoituksen. Antonellin raskaat ruskeat silmät olivat täysin rouva Anthonyn silmien näköiset. Puolet tarinasta oli nyt isä Brownille selvinnyt kuin salaman valossa.
"Poikanne on tuolla ulkona", sanoi hän aikaa hukkaamatta, "ja joko hän tai ruhtinas saa surmansa. Missä on hovimestari?"
"Hän on rannassa laiturilla", vastasi rouva kuiskaten.
"Hän on — hän antaa hätämerkkejä."
"Rouva Anthony", sanoi isä Brown vakavasti, "meillä ei ole aikaa tyhjään loruun. Ystäväni on ottanut veneensä ja lähtenyt joelle kalastamaan. Poikanne venettä vartioivat hänen miehensä. Rannassa on ainoastaan yksi kanootti. Mitä hovimestari sillä tekee?"
"Pyhä Maria! En tiedä", sopersi taloudenhoitajatar ja kaatui pyörtyneenä matonpeittämälle lattialle.