"Voi p-ru!" sanoi ruhtinas Saradine asettaessaan valkean hatun päähänsä ja mennessään eteisen ovelle, jonka hän itse aukaisi laskevan auringon valaisemaan puutarhaan päin.
Vastatullut ja hänen seuralaisensa olivat juuri ennättäneet asettua ruohokentälle ikäänkuin pieni näyttelijäjoukkue. Nuo kuusi soutajaa olivat vetäneet veneen rannalle ja vartioivat sitä melkein uhkaavan näköisinä, sillä he pitivät aironsa ojossa kuten keihäät. He olivat tummaihoisia miehiä ja muutamilla heistä oli renkaat korvissa. Eräs soutajista astui kuitenkin esille tuon nuoren miehen rinnalle, jolla oli oliivin väriset kasvot ja punaiset liivit. Tällä miehellä oli suuri kummallisenmuotoinen kotelo kainalossa.
"Onko nimenne", sanoi nuori mies, "Saradine?"
Saradine nyökäytti huolettomasti myöntäen.
Tulokkaalla oli silmälasit, joiden takaa katsoivat ruskeat silmät, aivan toisenlaiset kuin ruhtinaan säihkyvät harmaat. Vielä kerran isä Brownia vaivasi tunne, että hän oli jossain nähnyt juuri nämä kasvot, ja hän muisti taasen tuon monistavan peilihuoneen ja luuli vaikutelman johtuvan siitä. "En voi tottua tähän kristallipalatsiin", mutisi hän. "Näkee kaiken liian monta kertaa. Aivan kuin unessa."
"Jos olette ruhtinas Saradine", sanoi nuori mies, "sanon teille, että nimeni on Antonelli."
"Antonelli", toisti ruhtinas pitkään venyttäen. "Luulen kuulleeni nimen ennen."
"Sallikaa minun esittäytyä", sanoi nuori italialainen.
Vasemmalla kädellään hän otti kohteliaasti päästään vanhanaikaisen silinterihattunsa ja oikealla antoi ruhtinaalle niin navakan lyönnin kasvoihin, että korkea valkea hattu kieri portaita alas ja toinen sininen kukkaruukku horjui jalustallaan.
Mutta olipa ruhtinas mitä muuta tahansa, pelkuri hän ei ollut. Hän syöksyi viholliseensa käsiksi ja suorastaan kantoi hänet takaperin nurmikolle. Mutta hänen vihollisensa vapautti itsensä omituisen kiirehtivän kohteliaasti.