"Uskotteko tuomioon?" kysyi levoton ruhtinas Saradine äkkiä.
"En", vastasi hänen vieraansa, "uskon tuomiopäivään."
Ruhtinas kääntyi ikkunasta ja tuijotti niin kummallisesti häneen. Ruhtinas seisoi itse selkä laskevaan aurinkoon päin, niin että hänen kasvonsa olivat varjossa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Tarkoitan, että me täällä olemme esiripun väärällä puolella", vastasi isä Brown. "Asioilla, jotka täällä tapahtuvat, ei tunnu olevan mitään merkitystä, mutta ne merkitsevät paljon eräässä toisessa paikassa. Toisessa paikassa todellista rikoksellista kohtaa rangaistus. Täällä näyttää usein siltä kuin rangaistus kohtaisi väärää henkilöä."
Ruhtinas päästi selittämättömän, melkein eläimellisen äänen. Hänen silmänsä loistivat kummallisesti. Isä Brownissa heräsi uusi epäilys. Olikohan olemassa toinen selitys tuohon Saradinen loistavien päähänpistojen ja jyrkkien muutosten vaihteluun. Olikohan ruhtinas — tokko hän oli oikein viisas? Saradine toisti sanoja "väärää henkilöä — väärää henkilöä" useammin kuin oli luonnollista tavallisessa keskustelussa.
Mutta sitten isä Brownille valkeni vielä eräs totuus.
Hän näki peileistä, että äänetön ovi avautui ja huoneeseen astui vaitelias Paul herra kalpeana ja tunteettomana kuten tavallisesti.
"Pidin parhaana", sanoi hän vanhan perhepalvelijan jäykällä kunnioituksella, "pidin parhaana heti ilmoittaa, että kuuden miehen soutama vene on laskenut siltaan ja että perässä istuu herrasmies."
"Vene!" toisti ruhtinas. "Herrasmieskö?" ja hän nousi.
Hämmästystä ilmaisevan äänettömyyden katkaisi ainoastaan kaulushaikaran kummallinen uikutus kaislikossa. Ennenkuin kukaan ennätti toipua ja sanoa mitään, nähtiin uusien kasvojen sivuuttavan nuo kolme aurinkoista ikkunaa, joiden ohi ruhtinas pari tumia sitten oli kulkenut. Mutta kaarevaa nenää lukuunottamatta näissä kasvoissa ei ollut paljoa ruhtinaan kasvoista muistettavaa. Saradinen uuden valkean hatun asemesta nähtiin tässä musta vanhanaikainen ja ulkolaiskuosinen; hatun alta näkyivät nuoret hyvin vakavat, sileäksiajetut, lujan leuan vaiheilta sinertävät ja hieman Napoleonia muistuttavat kasvot. Mielikuvaa tuki koko puvun vanhuus ja omituisuus, mikä osoitti, että hän oli mies, joka ei välittänyt muuttaa isiensä aikana vallinnutta muotia. Hänen yllään oli kulunut pitkä takki, punaiset sotilasmaiset liivit ja valkeat karkeat housut, jollaisia yleisesti käytettiin kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, mutta jotka meidän päivinämme tekevät vanhentuneen vaikutuksen. Kaikkein näiden vaatekappalten keskellä hänen kasvonsa näyttivät kummallisen nuorilta ja tavattoman teeskentelemättömiltä.