Samalla hetkellä kulki eräs mieshenkilö ensimäisen ikkunan ohitse ja varjosti aurinkoisen ruudun, ikäänkuin olisi katkaissut voimakkaan ramppi valon. Heti senjälkeen hän kulki toisen ikkunan ohitse, ja nuo monet peilit esittivät peräkkäin puitteissaan saman kotkanprofiilin ja saman reippaan käynnin. Mies oli suora ja joustava, mutta hänen hiuksensa olivat valkeat ja hänen ihonsa kummallinen, norsunluunvärinen. Hänellä oli tuo lyhyt kaareva nenä, joka tavallisesti liittyy pitkiin laihoihin poskiin ja leukaan, mutta nämä jälkimmäiset olivat osittain viiksien ja piikkiparran peittämät. Viikset olivat paljon tummemmat kuin piikkiparta ja tekivät teatraalisen vaikutuksen. Hänen pukunsa sopeutui kasvojen mukaan, sillä hänellä oli korkea valkea hattu ja kämmekkä napinlävessä, keltaiset liivit ja pari keltaisia hansikkaita, joita hän kävellessään heilutteli toisessa kädessään. Kun hän tuli ovelle, kuultiin jäykän Paulin avaavan sen ja äsken tulleen sanovan iloisesti: "Tässä saatte minut taas". Jäykkä Paul kumarsi ja vastasi tuskin kuuluvasti, kuten tapansa oli. Muutaman hetken aikana huoneessa ohjat eivät kuulleet keskustelua. Mutta sitten hovimestari sanoi: "Kaikki on käytettävissänne", ja yhä hansikkaitaan heiluttaen ruhtinas Saradine tuli huoneeseen ja tervehti iloisesti vieraitaan. Taasen nämä näkivät hämmentävän kuvan — viisi ruhtinasta tuli sisään viidestä ovesta.
Ruhtinas heitti hatun ja keltaiset hansikkaat pöydälle ja ojensi vieraille sydämellisesti kätensä.
"On ihastuttavaa nähdä teidät täällä, herra Flambeau", sanoi hän. "Tunnen teidät erittäin hyvin maineeltanne, ellette pidä sopimattomana, että sanon sen."
"Kaukana siitä", vastasi Flambeau ja nauroi. "Harvat tulevat kuuluisiksi pelkillä hyveillään."
Ruhtinas loi häneen salamoivan katseen ikäänkuin tutkiakseen, sisälsikö lause jonkin henkilökohtaisen viittauksen. Mutta sitten hänkin purskahti nauruun, pyysi toisia istuutumaan ja istuutui itsekin.
"Tämähän on pieni miellyttävä paikka", sanoi hän aivan vapaasti. "Ikävä vain, ettei täällä ole mitään tekemistä."
Pappi, joka totisena kuin pieni lapsi istui ja tuijotti häneen, joutui hämärän muiston valtaan, muiston, jota hän ei osannut selittää. Hän katsoi harmaata huolellisesti käherrettyä tukkaa, keltaisenvalkeita kasvoja ja hentoa, hieman turhamaista vartaloa. Ruhtinaassa ei kai ollut mitään luonnotonta, ehkä jotain liioiteltua, mikä johti mieleen näyttämöllä liikkuvan ihmisen. Tuo selittämätön piili jossakin muussa, itse kasvojen rakenteessa. Brown kuvitteli yhä nähneensä hänet ennen. Mies oli kuin valepukuinen vanha ystävä. Mutta sitten hän muisti äkkiä peilit ja luuli tuon mielikuvan johtuvan noista monistetuista kuvista.
Ruhtinas Saradine jakoi huolettomasti ja tahdikkaasti huomaavaisuutensa molemmille vierailleen. Kun hän huomasi salapoliisin olevan huvitetun urheilusta ja kernaasti käyttävän hyväkseen lomaansa, vei hän Flambeaun veneineen parhaaseen onkipaikkaan virralla ja tuli kahdenkymmenen minuutin kuluttua takaisin omalla kanootillaan mennäkseen isä Brownin luo kirjastoon ja yhtä kohteliaasti antautuakseen papin filosoofisiin huvituksiin. Hän näytti tuntevan hyvin sekä kalat että kirjat, vaikkakaan ei kaikkein rakentavimpia viimemainituista. Hän puhui viittä tai kuutta kieltä. Hän oli nähtävästi oleskellut eri kaupungeissa ja seurustellut hyvin kirjavissa seurapiireissä, sillä muutamat hänen hauskimmat juttunsa koskivat pelihelvettiä ja opiumiluolia, austraalialaisia "bushrangers'eja" ja italialaisia maantierosvoja. Isä Brown tiesi että tuo ennen niin juhlittu Saradine oli viettänyt viimeiset vuotensa melkein alituisilla matkoilla, mutta hän ei pitänyt näitä matkoja suositeltavina eikä hauskoina.
Maailmanmiehen käytöksestään huolimatta ruhtinas Saradinessa ilmeni, ainakin niin herkälle huomioidentekijälle kuin isä Brown, eräänlainen rauhaton, miltei epäluotettava piirre. Hänen kasvonsa olivat hienostuneet, mutta silmät hurjat. Hän nytkähteli hermostuneesti, ikäänkuin juopottelu tai morfiini olisi murtanut hänen terveytensä, ja hän ei kajonnut eikä näyttänyt kajoavan talon ekonomiseen hallintaan. Se oli kokonaan jätetty molemmille vanhoille palvelijoille, etupäässä hovimestarille, joka ilmeisesti oli talon tukipylväs. Paul herra ei itse asiassa ollut hovimestari, vaan jonkinlainen talouspäällikkö, ellemme sanoisi kamariherra. Hän söi päivällistä itsekseen, mutta melkein yhtä komeasti kuin herransakin, koko palveluskunta pelkäsi häntä, ja hän neuvotteli ruhtinaan kanssa tosin kohteliaasti mutta jotensakin tiukasti, ikäänkuin olisi ollut ruhtinaan lainopillinen apulainen. Synkkä taloudenhoitajatar oli häneen verrattuna kuin varjo; hän koetti tehdä itsensä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista ja oli hovimestarin käskettävissä. Brown ei enää ollut alttiina hänen kuiskailevalle luottamukselleen ja vihjailuilleen, että nuorempi veli kiristi vanhempaa. Hänhän ei tiennyt varmasti, missä määrin poissa oleva kapteeni todella ryösti ruhtinasta, mutta Saradinessa oli jotakin epävarmaa ja salaperäistä, joka teki asian hyvinkin uskottavaksi.
Kun he taas tulivat peilisaliin, alkoi veden ja piilipuiden reunustamien rantojen yli laskeutua illan hämy. Isä Brownin valtasi taas kummallinen tunne kuin olisi hän jossain synkässä ja surullisessa satumaassa. "Voi jospa Flambeau olisi taas täällä!" ajatteli hän.