"Sen ajatuksen hän sai teiltä", vastasi pappi.
"Mahdotonta", tokaisi Flambeau. "Minultako? Mitä tarkoitatte?"
Pappi otti käyntikortin taskustaan ja piti sitä sikaarin heikossa valossa. Siihen oli kirjoitettu jotain vihreällä musteella.
"Ettekö muista hänen alkuperäistä kutsuaan?" kysyi hän, "ja kuinka hän ylisti teitä urotyöstänne? 'Tuo temppu', sanoo hän, 'jolla saitte toisen poliisin vangitsemaan toisen'. Tuota tempona hän jäljitteli. Hänellä oli vihollinen kummallakin puolellaan, hän poistui nopeasti ja antoi näiden iskeä yhteen ja surmata toisensa."
Flambeau nykäisi ruhtinas Saradinen kortin papin käsistä ja repi sen raivoissaan pieniksi palasiksi.
"Riittää jo!" sanoi hän ja heitti nuo pienet palaset joen tummiin aaltoihin. "Kunhan ne vain eivät myrkyttäisi kaloja!"
Valkean kortin viimeinen palanen upotettiin ja katosi syvyyteen. Heikko, värähtelevä koittavan aamun sarastus levittäytyi taivaalle ja kuu korkean ruohikon takana kalpeni. He soutivat vaieten edelleen.
"Isä", sanoi Flambeau yht'äkkiä, "uskotteko, että kaikki oli vain unta?"
Pappi pudisti päätään — joko kieltäen tai epäröimisensä merkiksi — mutta pysyi vaiti. Orapihlajan ja hedelmäpuiden tuoksu tulvehti heitä vastaan puolipimeässä, mikä ilmaisi tuulen virinneen. Seuraavassa tuokiossa se keinutti heidän pientä venettään ja täytti heidän purjeensa sekä kuljetti heitä kiemurtelevaa jokea pitkin onnellisempiin seutuihin ja viattomampien ihmisten luo.