Bohunin pikku kaupungin majakka oli rakennettu niin korkealle kukkulalle, että itse kirkontornikin näytti sieltä vain matalalta katonhuipulta. Aivan kirkon vieressä oli paja, josta tavallisesti punaiset tulet tuikkivat ja jossa oli aina kasoittain vasaroita, moukareja ja rautaromua. Pajaa vastapäätä toisella puolella kivikatujen kulmassa sijaitsi "Sininen villisika", kaupungin ainoa ravintola. Juuri tässä katujen risteyksessä kaksi veljeä tapasi toisensa varhain aamulla ja puhutteli toisiaan. Toinen aloitti, toinen lopetti päiväänsä. Kunnianarvoisa pastori Wilfred Bohun oli hyvin hurskas mies ja matkalla kirkkoon hartautta harjoittamaan. Eversti Norman Bohun, hänen vanhempi veljensä, ei ollut hurskas vaan istui seurustelupuvussa penkillä Sinisen villisian edustalla nautiskellen filosofisen tyhjäntoimittajan vapaudella viimeistä tiistain tai ensimäistä keskiviikon lasiaan. Eversti ei ollut pikkumainen eikä turhan tarkka.
Bohunit olivat noita harvoja aristokraatteja, jotka tosiaan polveutuivat keskiajalta ja joiden esi-isien keihäänliput tosiaan olivat liehuneet Palestiinan edustalla. Mutta on hyvin suuri erehdys luulla, että tällaisissa suvuissa vanhat ritaritavat ovat kunniassa. Vain köyhät noudattavat nykyjään perintätapoja. Ylimykset seuraavat muotia. Kuningatar Annan aikana Bohunit olivat olleet yöllisiä rauhanhäiritsijöitä ja kuningatar Viktorian aikana muotileijonia. Mutta useiden tosivanhojen sukujen tavoin oli heidänkin sukunsa kahden viimeisen vuosisadan kuluessa rappeutunut, jopa niin pitkälle, että kuiskailtiin jo mielenhäiriöstä. Eihän everstin hurjissa huvitteluissa ollut enää rajaa, ja hänen päätöksestään, ettei hän koskaan ennen aamunkoittoa menisi kotia, uhosi unettomuuden inhoittava idiotismi. Hän oli kookas ja kohtalaisen hyvännäköinen, hiukan vanha kylläkin, mutta hänen hiuksensa olivat vielä hämmästyttävän keltaiset. Tuuhean, vaalean tukkansa vuoksi olisi häntä voinut pitää vaaleaverisenä, mutta siniset silmät olivat niin syvällä kasvoissa, että ne näyttivät mustilta. Hänellä oli hyvin pitkät keltaiset viikset ja niiden molemmin puolin poimu tai uurre, joka ulottui sieraimista leukaan, niin että ivan irvistys näytti piirtyneen pysyvästi hänen kasvoihinsa. Seurapuvun verhona oli ihmeteltävän vaalea vaatekappale, joka näytti pikemmin yönutulta kuin päällystakilta, ja päässä oli niskaan työnnetty räikeän vihreä, leveäreunainen hattu — ilmeisesti jokin itämaalainen hökötys, jonka hän oli sattunut jostakin löytämään. Hän oli ylpeä tästä puvustaan, jonka osat olivat niin erilaiset, ylpeä siitä, että hänen tosiaan oli onnistunut saada siitä yhtenäinen kokonaisuus.
Hänen veljellään, papilla, oli samanlainen keltainen tukka ja sama ylpeä ryhti, mutta hänen yllään oli leukaan asti napitettu musta takki, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hienostuneet ja hieman hermostuneet. Hän näytti omistautuneen yksinomaan uskonnolleen; mutta oli niitä, jotka väittivät — m.m. seppä, joka oli presbyteriläinen — että hänen rakkautensa kohdistui enemmän goottilaiseen arkkitehtuuriin kuin Jumalaan ja että hänen tapansa varhain ja myöhään oleskella kirkossa ei ollut muuta kuin puhtaampi muoto sitä suoraan sanoen epätervettä kauneudenjanoa, joka esiintyi hänen veljessään niin vahvana vetona naisiin ja viiniin. Väite oli kumminkin perustelematon, sitävastoin kun miehen hurskaat tavat olivat kiistämätön tosiasia. Väite johtui yksinkertaisesti siitä, että väärinkäsitettiin hänen yksinäisyyden rakkauttansa ja hiljaisia rukouksiansa; koko juttu perustui siihen, että hänet usein tavattiin polvillaan — ei alttarilla, vaan odottamattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi kryptoissa, lehterillä, vieläpä kellotornissakin. Juuri nyt hän aikoi mennä kirkkoon pajan pihan kautta, mutta pysähtyi ja rypisti otsaansa nähdessään, että hänen veljensä syväkuoppaiset silmät tuijottivat samalle taholle. Hän ei tuhlannut ajatustakaan otaksumaan, että hänen veljensä olisi alkanut tuntea mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Ja kun kysymyksessä ei ollut kirkko, jäi siis paja ainoaksi katsottavaksi, ja vaikka seppä oli puritaani eikä kuulunut Wilfred Bohunin seurakuntaan, oli tämä kuitenkin kuullut moniaita skandaalijuttuja hänen kauniista, verrattain vähän tunnetusta vaimostaan. Hän silmäili epäluuloisesti vajaa, ja eversti nousi nauraen penkiltä puhellakseen hänen kanssaan.
"Hyvää huomenta, Wilfred", sanoi hän. "Hyvänä maa-aatelismiehenä pidän minä alati silmällä väkeäni. Aion käydä tervehtimässä seppää."
Wilfred katsoi maahan ja sanoi: "Seppä ei ole kotona. Hän on mennyt
Greenfordiin."
"Tiedän sen", vastasi toinen naurahtaen. "Juuri siksi aionkin käydä hänen kotonaan."
"Norman", sanoi pappi katsellen tiellä olevaa kiveä, "etkö sinä koskaan pelkää salamaa?"
"Mitä tarkoitat?" kysyi eversti. "Alatko nyt tonkia meteorologiaa?"
"Sitä vain", sanoi Wilfred nostamatta silmiään, "että eikö koskaan johdu mieleesi, että Jumala voisi iskeä sinut maahan keskellä katua?"
"Suo anteeksi", sanoi eversti, "huomaan että olet alkanut ajatella jonninjoutavia tarinoita ja taikuuksia."