"Ja sinä herjauksia, sen hyvin tiedän", huomautti pappi, jonka ainoaan arkaan kohtaan oli koskettu. "Mutta ellet pelkää Jumalaa, pitäisi sinun kuitenkin pelätä erästä ihmistä."
Vanhempi veli kohotti kulmakarvojaan ja toisti kohteliaasti: "Pelätä erästä ihmistä?"
"Seppä Barnes on paikkakunnan suurin ja vahvin mies", vastasi pappi ankarasti. "Tiedän, ettet ole pelkuri etkä varsin voimatonkaan, mutta helposti hän sentään viskaa sinut yli aidan."
Tämä sattui, sillä se oli totta, ja everstin nenän ja suun välinen poimu tummeni ja syveni. Hetkisen seisoi hän nyreissään, mutta pian oli hän saanut takaisin iloisen mielensä ja tavallisen karskiutensa. Hän nauroi, jolloin kaksi koiramaista etuhammasta tuli näkyviin keltaisten viiksien alta. "Siinä tapauksessa, hyvä Wilfred", sanoi hän huolettomasti "oli viisaasti viimeiseltä Bohunilta lähteä liikkeelle puolittain panssaroituna."
Ja hän otti päästään tuon merkillisen pyöreän hatun, joka oli verhottu viheriällä, mutta vihreän kankaan alla oli teräskuori. Wilfred tunsi sen heti. Se oli japanilainen tai kiinalainen kypäri, jonka eversti oli siepannut päähänsä vanhassa perhehallissa olevasta ase- ja esinekokoelmasta.
"Se osui ensimäisenä käteeni", selitti hän ylimielisesti. "Minä otan aina lähimmän hatun ja — lähimmän naisen."
"Seppä on Greenfordissa", sanoi Wilfred tyynesti.
"Ei tiedetä, milloin hän palaa."
Ja sitten hän kääntyi ja meni kirkkoon painunein päin, ristien itseään ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua jostakin saastaisesta. Hän halusi mielellään unohtaa moisen raakuuden korkean goottilaisen pilarikäytävän viileässä hämärässä, mutta tänä aamuna oli kirjoitettu kohtalon kirjaan, että pienet, odottamattomat tapahtumat joka paikassa häiritsisivät hänen hiljaisia hartaudenharjoituksiaan. Kun hän tuli sisälle tähän aikaan melkein aina autioon kirkkoon, nousi eräs olento nopeasti polvistuneesta asennostaan ja astui esiin kirkon ovesta tulvivaan valoon. Nähtyään hänet pappi pysähtyi yllätettynä. Sillä varhainen kirkonkävijä ei ollut kukaan muu kuin kylän houkkio, sepän veljenpoika, joka ei halunnut eikä voinutkaan välittää kirkosta, eikä mistään muustakaan. Häntä sanottiin aina "hulluksi Joeksi", eikä hänellä muuta nimeä näyttänyt olevankaan. Hän oli tummahko, roteva, kömpelö nuorukainen, kasvot kalpeat ja raskaat, tukka tumma, suorrukkeinen ja suu aina auki. Kun hän meni papin ohi, ei hänen lammasmaisista kasvoistaan saattanut nähdä, mitä hän oli tehnyt tai ajatellut. Koskaan ennen ei hänen oltu nähty rukoilevan.
Mitä hän nyt oli rukouksillaan pyytänyt. Se mahtoi olla jotakin tavatonta.