Wilfred Bohun seisoi liikkumatta paikoillaan niin kauan, kunnes hän näki idiootin menevän ulos auringonpaisteeseen, ja elostelevan veljensä tervehtivän tätä setämäisen leikillisesti. Viimeksi hän näki everstin heittelevän kuparirahoja Joen ammottavaan suuhun, ja näytti tosiaan siltä kuin olisi hän halunnut suorastaan pahoinpidellä nuorukaista.
Tämä ruma, auringon räikeästi valaisema kuva maailman typeryydestä ja julmuudesta oli askeetin viimeinen vaikutelma, ennenkuin hän polvistui rukoilemaan puhdasta mieltä ja uusia ajatuksia. Hän meni erääseen lehterin penkkiin ja joutui siten erään maalatun ikkunan juurelle, josta hän paljon piti ja joka aina vaikutti häneen rauhoittavasti: sininen ikkuna liljan kukkia kädessään pitävine enkeleineen. Täällä häipyi hänen mielestään tuo väritönkasvoinen hupsu kalamaisine suineen. Täällä ei hän muistellut ilkeää veljeään, joka kierteli tuolla ulkona kuin kiljuva jalopeura kamalassa nälässään. Hänet vaivuttivat yhä täydellisemmin valtaansa nuo kylmät ja kuuleat värit — hopeanhohtavat kukat ja safiirinsininen taivas.
Täältä löysi hänet puoli tuntia myöhemmin Gibbs, kylän suutari, joka kaikessa kiireessä oli lähetetty hakemaan häntä. Pappi nousi heti, sillä hän tiesi, ettei mikään pikku asia ollut saanut Gibbsiä tulemaan moiseen paikkaan. Suutari oli, täällä niinkuin useissa muissakin kylissä, jumalankieltäjä, ja hänen näkemisensä kirkossa oli miltei vieläkin kummallisempaa kuin hullun Joen. Tämä aamu oli täynnä teologisia arvoituksia.
"Mitä nyt?" kysyi Wilfred Bohun hiukan jäykästi mutta hapuillen vapisevin käsin hattuaan.
Jumalankieltäjä vastasi äänellä, joka siltä taholta oli harvinaisen kunnioittava vieläpä osanottavainenkin.
"Anteeksi, sir", sanoi hän käheästi kuiskaten, "mutta mielestämme oli parasta heti ilmoittaa teille. On tapahtunut jotakin hirveätä. Pelkään että veljenne —"
Wilfred puristeli luisevia käsiään. "Mitä hurjuuksia hän taas on tehnyt?" huudahti hän vastoin tahtoaan kiihtyen.
"Hm", sanoi suutari ja yskähteli. "Ei hän liene mitään tehnyt ja pelkään, ettei hän mitään tule tekemäänkään. Hänen laitansa on huonosti. Teidän on tosiaan parasta tulla sinne, sir."
Pastori seurasi suutaria ulos pieniä kiertoportaita myöten, jotka johtivat hieman katua korkeammalla olevalle pengermälle. Bohun käsitti yhden ainoan silmäyksen luotuaan murhenäytelmän — se oli tuolla alhaalla hänen edessään kuin kartta. Pajan pihalla seisoi viisi tai kuusi miestä, useimmat mustiin puettuja ja yksi poliisitarkastajan univormussa. Heidän joukossaan oli tohtori, presbyteriläinen pappi ja toinen roomalaiskatolinen pappi, jonka seurakuntaan sepän vaimo kuului. Pappi puhutteli parhaillaan häntä hyvin hätäisesti ja hillityllä äänellä kauniin keltatukkaisen naisen istuessa nyyhkyttäen penkillä. Näiden molempien ryhmien välissä, suurten moukari- ja vasarakasojen vieressä, makasi eräs seurapukuinen mies ojennetuin käsin, kasvot maata vasten. Korkealta paikaltaan Wilfred näki tarkkaan miehen puvun ja ulkoasun sormissa kiiltäviä bohunilaisia sormuksia myöten, mutta pääkallo oli pelkkää hirveätä sotkua — kasa luunsiruja ja verta.
Wilfred Bohun loi yhden ainoan silmäyksen tähän kaikkeen ja läksi sitten juoksemaan portaita alas pihalle. Tohtori, joka oli perheen lääkäri, tervehti häntä, mutta hän tuskin huomasi sitä. Hän huusi vain: "Veljeni on kuollut! Mitä se merkitsee? Mikä hirveä salaisuus tässä piilee?" Seurasi synkkä hiljaisuus, mutta vihdoin puuttui suutari, seurakunnan vapaapuheisin mies, puheeseen ja sanoi: "Onhan tämä kauheata, mutta mitään salaisuutta ei tässä ole."