Tohtori kumartui katsomaan. "Ei hän vielä ole aivan kylmä, mutta pelkään kuitenkin, että hän on kuollut", sanoi tohtori. "Auttakaa minua nostamaan häntä."
He kohottivat häntä varovasti tuuman verran maasta, ja kauhealla tavalla setvisi nyt, kuinka hän oli kuollut. Pää putosi pois. Se oli lyöty kokonaan irti ruumiista. Sen, joka oli leikannut hänen kaulansa, oli myöskin onnistunut murtaa niskaluu. Valentinkin kauhistui. "Sillä miehellä on täytynyt olla gorillan voimat", mutisi hän.
Vaikkakin tottuneena anatoomisiin leikkauksiin, värisytti tohtori Simonia kuitenkin, kun hän nosti pään ylös. Kasvoissa oli vain mitättömiä haavoja kaulassa ja leuassa, mutta yleensä oli se vahingoittumaton. Se oli pullea, keltainen naama, sekä turvonnut että sisäänpainunut; kotkannenineen ja raskaine luomineen muistutti se roomalaista imperaattoria, ehkä hiukan vivahtaen Kiinan keisarin ulkonäköön. Kaikki läsnäolijat näyttivät katselevan sitä vieraan kylmillä silmillä. Mitään muuta ei mieheen nähden oltu voitu huomata, kuin että ne, jotka nostivat ruumista, olivat nähneet valkean paidanrinnan välähtävän, paikoittain veren tahraamana. Niin kuin tohtori Simon oli sanonut, ei tämä mies kuulunut seurapiiriin. Mutta oli hyvin mahdollista, että hän oli aikonut liittyä siihen, sillä hän oli puettu seurustelupukuun.
Valentin laskeutui kontalleen ja tarkasti ammattimiehen tarkkuudella ruohon ja maaperän kahdenkymmenen kyynärän alalta ruumiin ympäriltä. Tässä auttoi häntä lääkäri ehkä vähemmän taidokkaasti, ja aivan vähän englantilainen lordi. Palkan heidän vaivoistaan muodostivat ainoastaan muutamat pikku palasiksi taitetut oksat, joita Valentin katseli hetken ja heitti menemään.
"Muutamia oksia", sanoi hän vakavana. "Muutamia oksia ja aivan vieras mies pää poikkileikattuna. Tällä ruohokentällä ei ole mitään muuta."
Syntyi melkein jäätävä hiljaisuus, mutta sitten huusi säikähtynyt lordi
Galloway kovalla äänellä:
"Kuka tuo on? Kuka on tuolla puutarhan aidan vieressä?"
Pikkuinen olento, jolla oli melkein naurettavan suuri pää, lähestyi epäröiden kuun valaiseman udun keskellä. Ensin hän näytti tontulta, mutta sitten huomattiin, että hän oli meidän pieni, harmiton pappimme, joka oli jäänyt salonkiin.
"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi. "Mutta eihän tähän puutarhaan ole mitään veräjää."
Valentinin tummat silmäkulmat olivat hiukan rypistyneet aivan kuin periaatteesta, kun hän näki kauhtanan. Mutta hän oli aivan liian oikeamielinen välttääkseen huomautusta aiheettomaksi.