Isä Brownin yksinkertaisuus

by G. K. Chesterton

Aamunkoitteen hopea reunusti meren vihreältä välkkyvää vettä, kun höyrylaiva laski Harwichin satamaan päästäen maihin suuren parven ihmisiä, joitten joukossa se mies, jota aiomme seurata, ei ollut eikä halunnut olla millään lailla huomiotaherättävä. Hänessä ei ollut mitään silmiinpistävää, jollemme ota lukuun tuskin huomattavaa vastakohtaa hänen pyhäpukunsa hienouden ja hänen kasvojensa virkamiesmäisen vakavuuden välillä. Hänellä oli yllään lyhyt vaaleanharmaa takki, valkoiset liivit ja hopeanvärinen olkilakki harmaansinisine nauhoineen. Tätä asua vastaan tuntuivat laihat kasvot synkiltä, etenkin kun ne päättyivät lyhyeen, mustaan partaan, joka teki espanjalaisen vaikutuksen ja johti ajatukset kuningatar Elisabetin aikana käytännössä olleeseen rengaskaulukseen. Hän poltteli savukettaan joutilaan vakavuudella, eikä mikään hänen käytöksessään viitannut siihen tosiasiaan, että harmaan takin alla oli piilossa ladattu revolveri, että valkeat liivit kätkivät poliisikortin ja että olkihattu peitti päätä, joka oli terävimpiä koko Euroopassa. Sillä tämä mies oli itse Valentin, Pariisin poliisipäällikkö ja maailman kuuluisin salapoliisi. Hän oli nyt matkalla Brysselistä Lontooseen toimittaakseen vuosisadan merkittävimmän vangitsemisen.

Flambeau oli Englannissa. Kolmen maan poliisit olivat vainuten seuranneet suurta rikollista Ghentistä Brysseliin, sieltä Haagiin Hollantiin, ja nyt pidettiin luultavana, että hän käyttäisi hyväkseen sitä sekamelskaa ja niitä omituisia oloja, jotka Lontoossa par'aikaa pidettävä Pyhä kongressi toisi mukanaan. Hän olisi luultavasti olevinaan joku alempi-arvoinen pappi, tai sihteeri, jolla oli kokouksessa jotain tehtävää, mutta Valentin ei voinut olla erikoisen varma siitä asiasta. Ei kukaan voinut olla varma siitä, mikä koski Flambeauta.

On kulunut jo monta vuotta siitä, kun tämä rikosten jättiläinen on lakannut tekemästä pahojaan maailmassa, ja kun hän ne lopetti, voitiin sanoa kuin Rolandin kuoleman jälkeen: rauha tuli äkkiä maailmaan. Mutta parhaina — tarkoitan tietysti pahimpina — päivinään oli Flambeau yhtä huomattava ja yhtä kansainvälinen henkilö kuin "der Kaiser". Melkein joka aamu kertoivat sanomalehdet, että hän oli välttänyt jonkun harvinaisen rikoksen seuraukset tekemällä uuden samanlaisen. Hän oli tavattoman suurivartaloinen ja rohkea gascognelainen ja hänen atleetti-huumorinsa purkauksista oli liikkeellä mitä uskomattomimpia juttuja. Kerrottiin, että hän oli kääntänyt tutkintatuomarin alassuin selvittääkseen hänen päätänsä, juossut pitkin Rue de Rivolia poliisi molemmissa kainaloissaan, y.m. samankaltaista. Oikeuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, että hänen ruumiillisen voimansa purkaukset tavallisesti esiintyivät samanlaisten verettömien, vaikka kylläkin sopimattomien kujeiden muodossa. Hänen varsinaiset rikoksensa olivat terävästi suunniteltuja, suurisuuntaisia varkauksia. Mutta jokainen hänen varkauksistaan oli tavallaan uudellainen synti, jolla oli oma tarinansa. Hänhän se perusti suuren tyroolilaisen meijeriyhtiön Lontooseen, yhtiön, jolla ei ollut meijereitä, ei lehmiä, ei maitokärryjä, eikä maitoa, mutta kylläkin monta tuhatta jäsentä. Näille hän hankki tavaraa muuttamalla maitopullot muitten ovilta liiketuttaviensa ovien eteen. Hän se ylläpiti selittämätöntä ja tiheää kirjeenvaihtoa erään nuoren naisen kanssa, jonka kirjelaatikkoa tarkasti vartioitiin, valokuvaamalla mikroskooppisesti tiedonantonsa. Useat hänen kepposistaan olivat merkittäviä yksinkertaisuutensa ja reippaan suorituksensa vuoksi. Kerrotaan, että hän kerran keskellä yötä maalasi uudelleen talojen numerot eräällä kadulla, vain houkutellakseen ansaan erään matkustajan. Varmaa on, että hän keksi muutettavan kirjelaatikon, jonka hän asetti etukaupunkeihin, katujen kulmiin, toivossa, että joku tietämätön pistäisi niihin arvolähetyksiä. Sitäpaitsi oli hän tunnettu erittäin taitavaksi voimistelijaksi. Huolimatta suunnattomasta koostaan saattoi hän hypellä kuin heinäsirkka ja kadota puunlatvoihin kuin nopea apina. Kun suuri Valentin lähti liikkeelle ottaakseen selvää Flambeaun hommista, oli hän, nämä seikat tuntien, täysin tietoinen siitä, etteivät hänen seikkailunsa olisi lopussa, sittenkun hän olisi löytänyt etsittävänsä.

Mutta kuinka hän saisi Flambeaun käsiinsä? Tätä kysymystä ei suuri
Valentin ollut vielä likimainkaan itselleen selvittänyt.

Oli eräs seikka, jota Flambeau, huolimatta kekseliäisyydestään valepukuihin nähden, ei voinut salata, ja se oli hänen tavaton pituutensa. Jos Valentin nopealla katseellaan olisi huomannut pitkän hedelmäin myyjättären, pitkän krenatöörin, tai vaikkapa verrattain pitkän herttuattarenkin, olisi hän kai heti vanginnut heidät. Mutta koko junassa ei ollut ketään, joka olisi voinut olla valepukuinen Flambeau. Silloin olisi kissakin saattanut olla valepukuinen giraffi. Hän oli jo etukäteen tarkkaan tutkinut laivan matkustajat, ja uusien tulokkaiden luku, jotka nousivat junaan Harwichissa ja matkan varrella, rajoittui kuuteen. Pikkuinen rautatien virkamies oli matkalla keskusasemalle, kolme jokseenkin lyhytkasvuista vihanneskauppiasta nousi junaan toisella asemalla lähtöpaikasta, matala leskirouva aikoi Lontooseen eräästä Essexin pikkukaupungista ja eräs vähäpätöinen katolinen pappi tuli eräästä kylästä samasta kreivikunnasta. Kun Valentin sai nähdä pikku papin, luopui hän toiveistaan ja oli vähällä purskahtaa nauruun. Miespaha edusti täydelleen itäisten tasankojen kansantyyppiä, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja ilmeettömät kuin norfolkilainen pannukakku, hänen silmänsä olivat tyhjät kuin Pohjanmeri, ja sitäpaitsi oli hänellä muassaan joukko ruskeaan paperiin käärittyjä paketteja, joista hänen oli vaikea pitää huolta. Pyhä kongressi oli kai imenyt monta tuollaista olentoa irti tukahtuneesta maalaiselämästä sokeina ja avuttomina kuin ahtaista pesistään nousseet myyrät. Valentin oli epäilijä tuota ankaraa ranskalaista tyyliä, eikä pitänyt papeista. Mutta hän saattoi sääliä heitä, ja jos ken, herätti tämä pikkumies sääliä. Hänellä oli suuri, pahoin kulunut sateenvarjo, joka alituiseen putosi maahan. Hän ei näyttänyt tietävän, mikä osa paluupiletistä oli leikattava pois, ja jok'ikiselle matkatoverilleen vaunussa selitti hän lammasmaisin ilmein, että hän oli levoton kääröistään, sillä yhdessä niistä oli hänellä jotain "puhtaasta hopeasta sinisine kivineen". Hänelle ominainen sekoitus maalaismaista lörpöttelyhalua ja pyhää yksinkertaisuutta huvitti tavantakaa ranskalaista, kunnes pappi paketteineen saapui Tottenhamiin, nousi junasta mutta palasi takaisin hakemaan sateenvarjoaan. Hänen näin puuhatessaan oli Valentin kyllin ystävällinen varottaakseen häntä puhumasta kaikille ihmisille, että esine, jota hän niin varoi, oli hopeinen. Puhuessaan kenen kanssa hyvänsä piti Valentin kuitenkin silmällä jotain toista. Hän vaaniskeli kaikkialla jotain toista köyhää tai rikasta, miestä tai naista, joka olisi täysin kuusi jalkaa pitkä. Flambeau oli nimittäin neljä tuumaa tätä mittaa pitempi.

Viimein nousi hän itsekin pois Liverpool Streetillä vakuutettuna siitä, ettei hän siihen saakka ollut päästänyt pahantekijää livahtamaan. Sitten meni hän Scotland Yardille laillistuttaakseen asemansa ja ollakseen varma avusta tarpeen vaatiessa. Senjälkeen sytytti hän jälleen savukkeen ja läksi pitkälle vaellukselle Lontoon kaduille. Juuri kun hän näin kuljeksi kaduilla ja puistoissa Viktorian kaupunginosan tuolla puolen, pysäytti hän äkkiä askeleensa ja jäi paikalleen. Hän huomasi olevansa hiljaisella, Lontoolle niin ominaisella, istutuksilla reunustetulla aukiolla, n.s. "squarella", jossa liike sattumalta oli keskeytynyt. Korkeat, sileät talot sen ympärillä näyttivät arvokkailta, mutta asumattomilta. Pensasryhmät keskustassa näyttivät hylätyiltä kuin pienet, vihreät saaret Tyynessä meressä. Yksi aukion sivu kohosi kuin parveke toisten yläpuolelle, ja linjan katkaisi täällä eräs Lontoon miellyttävimmistä yllätyksistä, ravintola, joka näytti eksyneen tänne Schesta [eräs vanha aristokraattinen aukio]. Se näytti melkein selittämättömän viehättävältä ruukuissa kasvavine kääpiöpuineen ja pitkine sitruunankeltaisine tai valkeine viirukkaisine päivänsuojustimineen. Se oli verrattain korkealla, ja Lontoossa tavallisen, rikkinäisen tyylin mukaan johtivat pitkät portaat kadulta sisäänkäytävälle, jokseenkin niin kuin ensimäisen kerroksen ikkunaa vasten olisi asetettu hengenpelastustikapuut. Valentin seisoi poltellen keltaviiruisten kaihtimien edessä ja katseli niitä kauan.

Ihmeissä on ihmeellisintä se, että ne tapahtuvat. Pilvet taivaalla saattavat yhtyä ja muodostaa tuijottavan ihmissilmän. Ollaan matkalla, suunta on epävarma ja kiverä puu piirtyy maisemaa vasten kuin kysymysmerkki. Nämä molemmat seikat olen viime päivinä itse huomannut. Nelson kuolee juuri voitonhetkellä, ja Williams niminen mies tappaa sattumalta miehen, jonka nimi on Williamsson. Sehän on aivan kuin olisi hän tappanut oman poikansa. Lyhyesti: tapahtumissa on jotain taikaa, mitä jokapäiväinen katselija ei huomaa. Tämän seikan on Poe eräässä paradoksissaan mainiosti ilmaissut: "Viisaan täytyy ottaa lukuun aavistamatonkin".

Aristide Valentin oli läpeensä ranskalainen, ja ranskalainen äly on erikoisesti ja puhtaasti älyä. Hän ei ollut mikään "ajatuskone", sillä tuo sana on nykyaikaisen fatalismin ja materialismin päätön keksintö. Kone on vain kone, juuri sen vuoksi, ettei se osaa ajatella, ja Valentin oli ajatteleva mies ja samalla rehellinen mies. Hän oli saavuttanut merkilliset menestyksensä, jotka tuntuivat noituudelta, terävällä johdonmukaisuudellaan, selvällä ja yksinkertaisella ranskalaisella ajatustavallaan. Ranskalaiset eivät saa maailmaa haltioihinsa sinkauttelemalla paradokseja, vaan ainoastaan toteuttamalla jonkun yhteisajatuksen. Tällaisen yhteisajatuksen saattavat he viedä pitkälle, kuten esim. Ranskan vallankumouksessa. Mutta juuri siksi, että Valentin ihaili järkeä, huomasi hän järjen rajat. Vain se, joka ei tiedä mitään automobiileistä, puhuu automobiilin käyttämisestä ilman bentsiiniä; vain se, joka ei tiedä mitään järjestä, pyrkii käsittelemään asioita ilman vahvoja, eittämättömiä perusteita. Ja niitä puuttui Valentiniltä nyt. Flambeau ei ollut näyttäytynyt Harwichissa, ja jos hän todella oli Lontoossa, saattoi hän olla mikä hyvänsä pitkästä maankiertäjästä Wimbledonin tiellä Hotel Métropolin pitkään tarjoilijaan saakka. Kun Valentin oli tällaisessa alastoman tietämättömyyden tilassa, oli hänellä omat periaatteensa ja oma menettelytapansa, jota hän seurasi.

Tällaisissa tapauksissa hän otti aavistamattomankin lukuun. Tapauksissa, joissa hän ei voinut seurata järjellistä suuntaviivaa, seurasi hän kylmästi ja väsymättä järjetöntä. Hän ei hakenut oikeita paikkoja — pankkeja, poliisikonttoreja, yleisiä kohtauspaikkoja — hän etsi järjestelmällisesti vääriä. Hän kolkutti kaikkien tyhjien talojen oville, pistäysi jokaiseen ulospääsyttömään solaan, poikkesi syrjäpoluille, joita rikkakasat peittivät, ja kierteli kaikki ne mutkat, jotka aivan tarkoituksettomasti veivät syrjään valtateiltä. Hän puolusti näitä hassuja toimenpiteitä täysin johdonmukaisesti. Hän sanoi, että tämä tapa oli huonoin, jos oli olemassa johtolanka, mutta jos sellaista ei ollut, oli se paras, sillä olihan aina olemassa mahdollisuus, että juuri sama omituinen seikka, mikä pisti takaa-ajajan silmiin, oli herättänyt pahenevankin huomiota. Jostainhan täytyi alkaa, miksi ei siis siitä, mikä oli kiinnittänyt toisenkin huomiota? Noissa portaissa, tuon ravintolan hiljaisuudessa ja omituisuudessa oli jotain, mikä herätti salapoliisin hyvin vähän romanttisuuteen taipuvan mielen ja sai hänet yrittämään pientä temppua aivan arviolta. Hän meni ylös portaita, istuutui ikkunapöydän ääreen ja tilasi kupin vahvaa kahvia.

Aamupäivä oli jo kulunut puoleen, eikä hän vieläkään ollut syönyt aamiaista. Jätteitä toisten ateriasta oli vielä pöydällä muistuttamassa hänelle nälkää. Hän tilasi paistetun munan ja alkoi mietteissään sirottaa valkoista sokerijauhoa kahviin yhä ajatellen Flambeauta. Hän muisti kuinka Flambeaun kerran oli onnistunut karata naulapihtien avulla, toisen kerran auttoi häntä palava talo, sitten taas merkitön kirje, josta piti maksaa, kerran se, että hän sai ihmiset kaukoputkella tirkistelemään pyrstötähteä, joka uhkasi hävittää maan. Valentin piti poliisinaivojaan yhtä hyvinä kuin rikoksellisenkin, ja siinä hän oli oikeassa. Mutta hän ymmärsi täydelleen asemansa huonommuuden. "Rikoksellinen on luova taiteilija, poliisi vain arvostelija", sanoi hän katkerasti hymyillen ja nosti kahvikupin hitaasti huulilleen. Mutta samassa asetti hän sen kiivaasti takaisin. Hän oli pannut suolaa kahviinsa.