Isä Brown nousi seisomaan kädet selän takana:
"Niin, eikös olekin kummallista", sanoi hän, "että varas ja seikkailija voi katua, kun niin monet, varmassa asemassa olevat miehet pysyvät kovina ja kevytmielisinä, hyödyttöminä sekä Jumalalle että ihmisille? Mutta, suokaa anteeksi, siinä tunkeudutte te minun alalleni. Vaikka te epäilette miehen katumuksen todellisuutta, niin olette kaikissa tapauksissa saaneet takaisin veitsenne ja haarukkanne. Te olette nuo 'kaksitoista totista kalastajaa' ja tuossa on teille kaikki hopeakalanne. Mutta Hän on tehnyt minusta ihmisten kalastajan."
"Saitteko kiinni tuon miehen?" kysyi eversti otsa rypyssä.
Isä Brown kohtasi avoimin katsein hänen yrmeän muotonsa.
"Kyllä", sanoi hän. "Minä vangitsin hänet näkymättömällä koukulla ja näkymättömällä siimalla, joka on niin pitkä, että se suo hänen kulkea, vaikka maailman loppuun, mutta sentään niin vahva, että voin temmata hänet takaisin yhdellä nykäyksellä."
Tuli pitkä hiljaisuus. Kaikki toiset hajaantuivat viedäkseen jälleen löydetyt hopeat tovereilleen tai neuvotellakseen hotellin omistajan kanssa asian omituisesta laadusta. Yrmeä eversti istui kuitenkin paikoillaan pöydän reunalla heiluttaen pitkiä, ohuita jalkojaan ja pureskellen mustia viiksiään.
Lopuksi sanoi hän aivan tyynesti papille: "Se taisi olla aika sukkela veitikka, mutta luulenpa tuntevani vielä sukkelamman."
"Kyllähän hän oli sukkela", vastasi pappi. "Mutta en oikein tiedä, ketä tarkoitatte vielä sukkelammalla."
"Tarkoitan teitä", sanoi eversti naurahtaen. "Minun tarkoitukseni ei ole saattaa miestä vankilaan, senvuoksi voitte olla aivan rauhallinen. Mutta tahtoisinpa uhrata monta hopeahaarukkaa saadakseni aivan pilkulleen tietää, kuinka te sotkeennuitte tähän juttuun ja saitte miehen luovuttamaan hopeat. Te olette varmasti viekkain veitikka koko seurassamme."
Isä Broxvnilla ei näyttänyt olevan mitään everstin karua avomielisyyttä vastaan.