"Vai niin", sanoi hän hymyillen. "En voi tietysti virkkaa mitään siitä, kuka mies on, tai kertoa hänen tarinaansa, mutta ei ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi en voisi kertoa teille niitä ulkonaisia seikkoja, jotka itse keksin."
Odottamattoman notkeasti hyppäsi hän aitauksen yli ja istuutui eversti Poundin viereen, heilutellen lyhyitä jalkojaan kuin aidalle kiivennyt pojanvekara. Hän alkoi kertoa tarinaa yhtä vapaasti kuin olisi hän jutellut siitä vanhalle ystävälle jouluhiiloksen ääressä.
"Katsokaas, eversti", sanoi hän. "Olin sulkeutunut tuohon pieneen huoneeseen kirjoittelemaan, kun kuulin jalkaparin täällä käytävässä harjoittelevan tanssia, joka oli yhtä konstikas kuin kuolemankarkelo. Ensin tuli parvi nopeita, lystikkäitä pikkuaskelia, aivan kuin siellä olisi tallustellut mies, joka oli lyönyt vetoa osaavansa kävellä varpaillaan; sitten tuli sarja hitaita, huolimattomia, narisevia askeleita, jotka muistuttivat sikaria polttelevan herrasmiehen kävelyä. Mutta minä olisin voinut vannoa, että samat jalat astuivat molemmat askellajit, jotka vuorotellen toistuivat. Ensin kevyttä käyntiä, sitten raskasta ja sitten taas kevyttä. Ensin ihmettelin välinpitämättömästi, sitten yhä innokkaammin, minkä ihmeen vuoksi mies vuorotellen esitti noita molempia osia. Toinen käyntitapa oli tuttu. Se oli samanlaista kuin teidän, eversti. Sillä lailla kävelee hyvinvoipa herrasmies, joka odottaa jotain ja joka kuljeksii ympäriinsä mieluummin liikkuvan luonteensa, kuin levottomuuden tähden. Toisenkin tavan tunsin, mutta en muistanut, minkälaiset ihmiset kävelivät sillä tavoin. Olisinkohan matkoillani tavannut jonkun hassunkurisen olion, joka puikahteli ympäriinsä varpaillaan noin kummallisesti? Mutta silloin satuin kuulemaan lautasten kalinaa, en tiedä miltä suunnalta, ja vastaus oli selvä kuin makkaraliemi. Käyntitapa oli tarjoilijan — ruumis hiukan kumarassa, silmät alas luotuina, takinliepeet ja ruokaliina takana liehumassa. Ajattelin vielä asiaa puolitoista minuuttia ja luulen, että rikoksen laatu selveni minulle yhtähyvin kuin olisin itse aikonut tehdä sen."
Eversti Pound katsahti terävästi häneen, mutta papin lempeät, harmaat silmät katselivat viattoman miettivinä kattoon.
"Joka rikoksen laita on kuin minkä taitavan tempun hyvänsä", jatkoi hän. "Älkää näyttäkö noin ihmettelevältä. Rikokset eivät ole ainoita taidonnäytteitä, jotka ovat kotoisin helvetillisistä työpajoista. Joka taideteoksella, jumalallisella tai pirullisella, on oma kulumaton tuntomerkkinsä. Tarkoitan, että sen ydin on yksinkertainen, vaikka suoritus olisi miten monimutkainen hyvänsä. Hamletissa esimerkiksi ovat haudankaivajan irvipuheet, hullun tytön kukkaset, Osricin kummalliset koristeet, haamun kalpeus ja pääkallon irvistys vain oikkuja, sidottuja monimutkaiseksi seppeleeksi tumman miehen, murhenäytelmän varsinaisen pääkuvion ympärille."
"Täälläkin", jatkoi hän ja laskeutui hymyillen alas paikoiltaan, "täälläkin tapaamme tumman miehen yksinkertaisen murhenäytelmän."
"Niin", sanoi hän nähdessään everstin kysyvän katseen. "Koko tämä tapaus kiertelee mustan takin ympärillä. Tässäkin, niinkuin Hamletissa, on rococotyylisiä sivukuvioita, esimerkiksi te itse. Sitten on kuollut tarjoilija, joka näyttäytyi siellä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Sitten tuo näkymätön käsi, joka korjasi hopeat pöydältä ja muuttui kohta ilmaksi. Mutta jokainen viisaasti harkittu rikos perustuu lähinnä johonkin hyvin yksinkertaiseen tosiseikkaan, joka itsessään ei ole salaperäinen. Salaperäisyys on siinä, että osaa kätkeä tuon tosiseikan ja johtaa ajatukset pois siitä. Tämä suuri, hyvin suunniteltu ja — jos kaikki olisi käynyt säännöllisesti — paljon tuottava rikos oli rakennettu sille yksinkertaiselle tosiseikalle, että herrasmiehen päivällispuku on sama kuin tarjoilijan. Kaikki muu oli näyttelemistä ja sen lisäksi sangen hyvää näyttelemistä."
"Hm", sanoi eversti nousten ja katsellen rypistynein otsin saappaitaan.
"En kuitenkaan ole aivan varma, käsitänkö ajatuksenne."
"Eversti", sanoi isä Brown. "Sanoinhan teille, että tuo hävitön lurjus, joka varasti teidän veitsenne ja haarukkanne, kulki ainakin kaksikymmentä kertaa täydessä valaistuksessa edestakaisin tässä käytävässä kaikkien näkyvissä. Hän ei piiloutunut pimeään loukkoon, josta joku epäluuloinen olisi voinut etsiä häntä. Hän liikkui lakkaamatta valaistussa käytävässä ja näyttäytyi hän missä hyvänsä, oli hän aina siellä, missä hänellä oli oikeus olla. Älkää kysykö, minkä näköinen hän oli, te olette itse nähnyt hänet kuusi, seitsemän kertaa tänä iltana. Toisten suuruuksien joukossa olitte te ensin salongissa lähinnä terassia, käytävän päässä. Kun hän liikkui herrojen seurassa, kulki hän tarjoilijan voidellulla nopeudella: pää painuksissa, ruokaliina liehuen, lentävin askelin. Hän kiisi terassille, korjasi hiukan pöytäliinaa ja palasi samaa kyytiä konttoriin, tai tarjoiluhuoneeseen. Kun hän oli päässyt pois kirjanpitäjän tai tarjoilijoitten näkyvistä, oli hän, ruumiinsa viimeistä tuumaa myöten, muuttunut toiseksi ihmiseksi ja liikkui aivan toisella tavalla. Palvelijoitten keskuudessa kuljeksi hän tuolla hajamielisellä ylemmyydellä, jonka he kaikki olivat huomanneet isäntiensä käytöksessä. Heistä ei ollut ollenkaan outoa, että keikari, tultuaan hotelliin päivälliselle, kuljeksii aivan vapaasti kaikkialla kuin eläin zooloogisessa puutarhassa. He tiesivät, että vetelehtivien herrojen tapana on mennä, minne päähän pälkähtää. Kun hän väsyi kävelemään pitkin tuota pitkää käytävää, kääntyi hän ja kulki konttorin ohi. Holvissa, sen toisella puolen, muuttui hän kuin taikaiskusta ja kiiruhti 'kahdentoista kalastajan' joukkoon alamaisen tarjoilijan vaatimattomalla tavalla. Mitä syytä olisi herroilla ollut kiinnittää huomiota tavalliseen tarjoilijaan? Mitä syytä olisi palvelijoilla ollut epäillä ensiluokkaista herraa, joka käveli huvikseen? Pari kertaa uskalsi hän tehdä mitä rohkeimpia kujeita. Omistajan yksityisessä huoneessa tilasi hän pullon soodaa, sanoen olevansa janoissaan. Hän sanoi aivan ystävällisesti ottavansa itse tarjottimen mukaansa, ja sen hän tekikin. Hän kantoi sen nopeasti ja moitteettomasti sen huoneen läpi, jossa te olitte; vain tarjoilijana, joka toimitti selvän tilauksen. Pitempää aikaa ei se olisi voinut käydä päinsä, mutta hänenhän tarvitsi jatkaa vain siksi, kunnes kalaruoka oli syöty.
"Vaikein kohta oli hänellä silloin, kun tarjoilijat olivat asettuneet riviin. Hänen onnistui kuitenkin saada toisessa päässä sellainen paikka, että tarjoilijat tuona tärkeänä hetkenä pitivät häntä yhtenä herroista ja herrat taas pitivät häntä tarjoilijana. Loppu meni kuin tanssi. Jos joku tarjoilijoista tapasi hänet, silloin kun herrat istuivat pöydässä, oli hän tylsä ylimys. Hänen tarvitsi vain olla varuillaan pari minuuttia, ennenkuin kala tuotiin pois, muuttua reippaaksi tarjoilijaksi ja korjata lautaset. Nämä asetti hän tarjoilupöydälle, pisti hopeat povitaskuunsa, joka sen johdosta paisui aikalailla ja laukkasi tiehensä kuin jänis. — Minä kuulin hänen juoksevan — kunnes hän tuli vaatekomerolle. Siellä muuttui hän taas rikkaaksi mieheksi, jonka täytyi lähteä pois asioitten takia. Hänen tarvitsi vain jättää lappunsa vahtimestarille ja poistua yhtä elegantisti kuin oli tullutkin. Mutta sattuipa niin, että minä hoidin vaatevartijan tointa."