"Hän on hyvin kiltti."
Sanomalehtimies John Crook oli kuullut puhuttavan tuosta cityn suurkauppiaasta, eikä ollut hänen vikansa, jos suurkauppias ei ollut kuullut puhuttavan hänestä, sillä sir Leopoldia oli pidelty jokseenkin pahoin eräissä Sotatorven ja Uuden Ajan artikkeleissa. Mutta Crook ei sanonut mitään, katseli vain karunnäköisenä auton lastin purkamista, jota kesti kauan, ja jossa oli paljon puuhaa. Suuri, hieno, vihreäpukuinen kuljettaja astui alas etu-istuimelta, pikkuinen, hieno pikentti hyppäsi pois takaa ja sitten laskivat he ukon yhdessä talon ulkoportaille, jonka jälkeen he alkoivat purkaa hänen päällysvaatteitaan, aivan kuin hän olisi ollut hyvin päällystetty tavarakäärö. Vaippoja, joilla olisi voinut varustaa koko makasiinin, turkkeja, joita varten kaikenlaatuiset metsäneläimet olivat saaneet luopua nahastaan, pitkiä huiveja, joissa kaikki sateenkaaren värit loistivat, purettiin vuorotellen, ja lopuksi tuli esiin jotain ihmisolennosta muistuttavaa -— ystävällinen, vanha herra, ulkomaalaisen näköinen harmaine pukinpartoineen ja säteilevine hymyineen, hieroen turkisrukkasiin pistettyjä käsiään.
Jo kauan ennen kuin ilmestys oli saavuttanut lopullisen muotonsa, olivat suuret ovet eteiseen tai halliin auenneet, ja eversti Adams, turkkipukuisen nuoren naisen isä, oli itse tullut ulos pyytämään kuuluisaa vierastaan sisälle. Eversti oli pitkä, päivänpolttama, hyvin vaitelias mies ja käytti punaista, turkkilaismallista tupakkahattua, jonka vuoksi hän muistutti meidän englantilaisia sirdarejamme tai pashojamme Egyptissä. Mr Adamsia seurasi hänen äsken Kanadasta palannut lankonsa, suurikasvuinen, jokseenkin kovaääninen, keltapartainen ja -tukkainen gentlemanni-farmari, jonka nimi oli James Blount. Heidän seurassaan oli myöskin viattoman näköinen pappi läheisestä katolisesta kirkosta. Everstin vaimovainaja oli nimittäin ollut katolinen, ja niin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, olivat hänen lapsensakin kasvatetut katoolisuskoon. Papissa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, nimikin oli vain tavallinen Brown, mutta kuitenkin oli eversti aina viihtynyt hyvin hänen seurassaan ja kutsunut hänet kotiinsa, kun suku oli ollut koolla.
Talon suuressa hallissa oli kylliksi tilaa sir Leopoldille ja hänen riisuutumispuuhilleen. Porttaali ja eteinen olivat tosiaan rakennetut tavattoman suuriksi itse taloon verraten ja muodostivat niin sanoaksemme suuren huoneen, pääovi toisessa, portaat toisessa päässä. Hallin suuressa liedessä roihuavan valkean ääressä, jonka yläpuolella everstin miekka riippui, tapahtui tutustuminen, ja koko seurue, murjottava Crook siihen luettuna, esiteltiin sir Leopold Fischerille. Tämä kunnianarvoisa rahamies puuhaili yhä eräitten perin mutkikkaan pukunsa osien kimpussa ja hänen onnistui lopuksi vetää vaikeapääsyisimmästä takataskustaan pitkulainen, musta kotelo, joka hänen oman hymyilevän selityksensä mukaan sisälsi joululahjan kummityttärelle. Teeskentelemättömällä itseluottamuksella, jossa oli jotain, mikä esti kaikki vastaväitteet, ojensi ukko hänelle kotelon kaikkien nähden. Pikkunen painahdus, se avautui, ja kaikki tulivat puolisokeiksi. Oli kuin olisi kristallikirkkaan lähteen pärske räiskynyt heidän silmilleen. Kuin oranssin värisessä samettipesässä lepäsi siinä kolme valkoista, säihkyvää timanttia, jotka näyttivät sytyttävän tuleen niitä ympäröivän ilmankin. Fischer seisoi siinä hyväntahtoisuutta säteillen, aivan kuin imien itseensä nuoren tytön hämmästystä ja ihastusta, everstin karua ihmettelyä ja jäykkiä kiitoksia sekä koko seurueen suurta ihmettelyä.
"Nyt panen minä ne takaisin, suloinen ystäväiseni", sanoi Fischer ja pisti kotelon jälleen takataskuunsa. "Sainpa varoa niitä matkallani tänne. Nämä ovat nuo suuret afrikalaiset timantit, joita nimitetään 'lentäviksi tähdiksi', koska ne kovin usein ovat joutuneet varkaan kynsiin. Kaikki suuret pahantekijät vaanivat niitä, mutta eivät edes tavalliset roistot kadulla ja kapakoissa jättäisi niitä rauhaan. Olisinpa voinut kadottaa ne matkallani tänne. Se ei suinkaan olisi ollut mahdotonta."
"Minun mielestäni se olisi ollut hyvin luonnollista", mutisi punakravattinen mies. "En olisi moittinut heitä, jos he olisivat siepanneet ne. Kun he pyytävät leipää ja heille ei anneta edes kiviäkään, on heillä kai oikeus ottaa kivet omin luvin."
"Noin ette saa puhua", sanoi neito sävähtäen. "Tuolla lailla olette te puhunut siitä asti kun teistä tuli tuollainen kauhea — mikä se nyt onkaan? Tiedättehän mitä minä tarkoitan. Miksi sanotaan miestä, joka mielellään syleilisi nuohoojaa?"
"Pyhimykseksi", sanoi isä Brown.
"Minä luulen", sanoi sir Leopold ylimielisesti hymyillen, "että Ruby tarkoittaa sosialistia."
"Sosialistilla ei tarkoiteta henkilöä, joka elää soosista", huomautti Crook hiukan kärsimättömästi. "Eikä konservatiivilla miestä, joka valmistaa konserveja. Eikä sanalla sosialisti, sen voin vakuuttaa, tarkoiteta miestä, joka mielellään seurustelee nuohoojan kanssa. Sosialisti on mies, joka tahtoo, että kaikki savupiiput tulisivat nuohotuiksi ja että kaikki nuohoojat saisivat maksun työstään."