Valentin kiukustui niin, että oli vähällä taittaa bamburuokonsa.
"Todisteita"! huusi hän. "Herra Jumala! Mies hakee todisteita. Luonnollisesti on todennäköisyyksiä kaksikymmentä yhtä vastaan, ettei sillä ole mitään tekemistä asian kanssa. Mutta mitä muuta voimme tehdä? Ettekö ymmärrä, että meidän täytyy käyttää hyväksemme hyvinkin vähän todennäköisiä mahdollisuuksia, tai sitten mennä kotiin ja käydä maata?"
Reippain askelin meni hän sisälle ravintolaan tovereittensa seuraamana ja kohta kävivät he käsiksi päivälliseen pienen pöydän ääressä ja katselivat sisältäpäin tähteä lasissa. Eipä se juuri sieltäkään näyttänyt kovin selittävältä.
"Teiltä on rikottu ikkuna, huomaan minä", sanoi Valentin tarjoilijalle laskua maksaessaan.
"Kyllä, sir", vastasi mies. "Se tapahtui hyvin omituisella tavalla."
"Niinkö? Kertokaapa siitä meille", sanoi salapoliisi huolettoman uteliaana.
"Niin, kaksi mustapukuista miestä tuli sisään", sanoi tarjoilija. "Kaksi tuollaista ulkolaista pappia, joita nyt kuljeksii kaikkialla täällä. He söivät yksinkertaisen, huokean aamiaisen. Toinen maksoi ja meni ulos. Toinen aikoi myöskin lähteä, kun minä tulin silmänneeksi rahoja ja huomasin, että hän oli antanut kolmekertaa liian paljon. 'Kuulkaapas', huusin miehelle, joka juuri oli menossa. 'Olette maksanut liikaa.' 'Vai niin’, vastasi hän aivan tyynesti. 'Olemmeko?' 'Olette', vastasin minä ja etsin laskua näyttääkseni hänelle, että niin oli asian laita. Mutta silloin nolostuin."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi salapoliisi.
"Olisin voinut vannoa kirjoittaneeni laskuun neljä shillinkiä, mutta nyt näin selvästi ja varmasti, että olinkin kirjoittanut neljätoista."
"Tosiaanko?" sanoi Valentin ja liikkui hitaasti eteenpäin — hehkuvin silmin. "Ja sitten."