"No, minne me sitten menemme?" kysyi toinen ja tuijotti ulos.
Valentin rypisti otsaansa ja poltteli edelleen muutaman sekunnin.
Sitten otti hän savukkeen sormiensa väliin ja sanoi:
"Jos te tiedätte, mitä joku aikoo tehdä, järjestäkää niin, että ehditte ennen häntä, jos te vain arvaatte sen, niin pysykää hänen perässään. Liikkukaa, kun hän liikkuu, pysähtykää, kun hän pysähtyy; kulkekaa samaa vauhtia kuin hän. Jos teette niin, saatte ehkä nähdä, mitä hän näki, ja toimia, niin kuin hän toimi."
"Ainoa mitä voimme tehdä, on varustautua näkemään jotain kummallista."
"Minkälaista arvelette?" kysyi komisaario.
"Minkälaista hyvänsä", vastasi Valentin ja vaipui taas itsepäiseen mykkyyteensä.
Keltainen raitiovaunu mateli pohjoisia katuja ylös, niinkuin tuntui, tuntikausia. Suuri salapoliisi ei ryhtynyt enempiin selittelyihin, ja on mahdollista että hänen toverinsa alkoivat hiljaisuudessa epäillä asian luonnistumista. On myöskin mahdollista, että heissä kaikessa hiljaisuudessa kasvoi aamiaisen ikävä, sillä varsinainen aamiaisaika oli aikoja sitten ohi, ja pohjoisen Lontoon etukaupunkikadut näyttivät venyvän iänikuisen pitkiksi, niinkuin moniosainen kiikari. Tämä matka oli niitä, joitten kestäessä matkustaja alituiseen tuntee, että hänen jo olisi pitänyt ehtiä maailman ääriin, kun hän tuskin on ehtinyt Sufnell-puiston alkupäähän. Lontoo loppui vähitellen roskaisiin ravintoloihin ja huonosti hoidettuihin istutuksiin, mutta alkoi, merkillistä kyllä, kohta jälleen kasvaa säteilevien suurkatujen ja koreiden hotellien muodossa. Oli aivan kuin matkustaisi läpi kolmentoista ikävän pikkukaupungin, jotka olivat aivan toinen toisensa vieressä. Mutta vaikka talvihämärä uhkasi jo peittää tien heidän edessään, istui parisilainen salapoliisi yhä hiljaa ja valveilla tutkien heidän molemmilla puolillaan aukenevia sivukatuja. Kun he olivat jättäneet Cambden Town'in taakseen, olivat poliisit melkein nukkuneet; ainakin säpsähtivät he, kun Valentin hyppäsi pystyyn, löi heitä olkapäälle ja käski ajajaa pysäyttämään.
He hyökkäsivät alas rappuja kadulle käsittämättä miksi heitä häirittiin. Kun he katselivat ympärilleen selitystä etsien, osoitti Valentin voitonriemuisena erästä ikkunaa vasemmalla tiestä. Ikkuna oli iso ja muodosti osan palatsintapaisen hotellirakennuksen pitkästä, paksusti kullatusta julkisivusta. Tämä osa rakennuksesta oli "päivällispuoli" ja esiintyi nimellä "restaurant". Ikkuna, jota Valentin oli osoittanut, oli, niinkuin hotellin muutkin ikkunat, n.s. jäälasia kuvioineen. Mutta sen keskellä oli suuri, musta pilkku, joka näytti tähdeltä jään pinnalla.
"Tuossa on meillä viimeinkin johtolankamme", huudahti Valentin ja heilutti keppiään. "Talo rikottuine ikkunoineen."
"Mikä ikkuna? Mikä johtolanka", kysyi poliisiapulainen. "Mitä todisteita meillä on, että se on jossain yhteydessä asiamme kanssa?"