"voi selittää kirjaimellisesti, eikä vain kuvaannollisesti. Se ei ainoastaan merkinnyt, että Glengylet pyrkivät rikkauteen, vaan se oli myöskin totta; he tosiaan kokosivat kultaa. He omistivat koko joukon koristeita ja talouskaluja tästä metallista. He olivat oikeastaan saitureita, joiden mielihalu oli kehittynyt siihen suuntaan. Tämän tosiseikan valossa tulee meidän nyt ajatuksissamme luetella kaikki linnasta löytämämme esineet: timantit ilman kultarenkaitaan, kynttilät ilman kultajalustojaan, nuuska ilman rasiata; lyijykynät ilman kultaista vartta, kävelykeppi ilman kultanuppia, kellonsisukset ilman kultakuoria j.n.e. Ja kuinka hassulta se kuuluneekin, oli sädekehät ja Jumalan nimi raavittu pois vanhasta rukouskirjasta sen vuoksi, että ne oli kullalla silattu."

Puutarha tuntui vaikenevan ja ruoho tulevan loistavan vihreäksi voimistuvassa auringonvalossa, kun omituinen totuus tuli ilmi. Flambeau sytytti savukkeen, ja hänen ystävänsä jatkoi:

"Kaikki oli otettu pois, mutta ei varastettu. Varkaat eivät koskaan olisi jättäneet jälkeensä tällaista johtolankaa. He olisivat vieneet kultaiset nuuskarasiat nuuskineen, kynänvarret lyijyineen. Me olemme nyt tekemisissä miehen kanssa, jolla on omatunto, vaikkakin hyvin merkillistä lajia.

"Archibald Ogilvie vainaja oli tavallaan kunnollisempi kuin yksikään Glengylessä syntynyt suvun jäsen. Hänen kuntonsa katkeroitti hänet kuitenkin ja teki hänestä ihmisvihaajan. Hän eli surren esi-isiensä epärehellisyyttä ja teki siitä sen johtopäätöksen, että kaikki ihmiset olivat epärehellisiä. Erikoinen epäluulo oli hänellä hyväntekeväisyysharrastuksia ja vapaaehtoisia lahjoituksia kohtaan, ja hän vannoi, että jos hän tapaisi sellaisen henkilön, joka ottaisi tarkalleen vain sen, mikä hänellä oli oikeus ottaa, saisi tämä kaiken Glengylessä olevan kullan. Sittenkun hän oli heittänyt tämän uhkan ihmiskunnalle, sulkeutui hän linnaansa ajattelematta, että joku saattaisi vastata uhkavaatimukseen. Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että kuuro ja kaikesta päättäen melkein vähäjärkinen poika tuli käyden kaukaisesta kylästä tuomaan myöhästynyttä sähkösanomaa, ja oli Glengyle miten saita hyvänsä, antoi hän pojalle kuitenkin uuden neljännespennyn. Hän luuli ainakin tehneensä niin, mutta kun hän sitten laski rahansa, huomasi hän, että tuo uusi kuparikolikko oli tallella, mutta punnanraha puuttui. Tapaus antoi hänelle aiheen pilkallisiin mietteihin. Teki poika miten hyvänsä, ilmaisisi hän sentään sukukuntansa vastenmielisen itsekkyyden. Hän joko pitäisi rahan ja olisi silloin varas, joka oli anastanut sen, taikka tulisi hän kiltisti tuomaan sen takaisin ollen silloin suosioon pyrkivä lurjus, joka toivoo korvausta. Keskellä seuraavaa yötä herätti lordi Glengylen kolkutus portille ja hänen täytyi, yksinäinen kun oli, mennä avaamaan tuolle kuurolle narrille. Narri ei jättänyt hänelle saamaansa puntaa, vaan tasan yhdeksäntoista shillinkiä, yhdeksän penseä ja kolme farthingiä.

"Tuo äärimmäinen tarkkuus tässä asiassa miellytti suuresti hullua lordia. Hän sanoi olleensa Diogenes, joka kauan oli etsinyt rehellistä ihmistä ja vihdoin löytänyt sellaisen. Hän teki uuden testamentin, ja sen olen minä nähnyt. Hän otti tuon rehellisen pojan luokseen suureen, hoitamattomaan taloonsa ja kasvatti hänestä ainoan palvelijansa ja tavallaan — ainoan perillisensä. Ja ymmärtäköön tämä omituinen olento muuten mitä hyvänsä, tai olkoon ymmärtämättä, totta on vain, että hän käsitti isäntänsä päähänpistot: ensiksi, että kirjaimellisesti oikea on ainoa oikea, toiseksi, että hän itse saisi kaiken Glengylen kullan. Siinä oli kaikki ja se oli sangen yksinkertaista. Hän on ottanut kaiken kullan, mitä talossa oli, mutta ei unssiakaan siitä, mikä ei ollut kultaa — ei edes nuuskamurua. Hän raaputti pois kullan vanhasta kirjaillusta kirjasta, varmana siitä, ettei hän ollut vahingoittanut kirjaa.

"Kaiken tuon ymmärsin minä, mutta pääkallon esiintymistä en käsittänyt. Perunamaahan kaivettu pääkallo tuotti minulle paljon päänvaivaa. Se ainoa huolestutti minua, kunnes Flambeau lausui sanan.

"Tässä ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Hän panee varmasti pään takaisin hautaan, otettuaan kultatäytteen hampaasta."

Kun Flambeau sitten hiukan myöhemmin aamupäivällä meni kukkulan yli, näki hän tosiaan tuon omituisen olennon, tuon oikeamielisen saiturin, seisovan kaivamassa häväistyn haudan luona, pitkän kaulahuivin päät tuulessa liehuen, korkea, musta hattu päässä.

VÄÄRÄ MUOTO

Useimmat niistä suurista teistä, jotka menevät Lontoosta pohjoiseen, säilyttävät pitkän aikaa vielä maalle tultuaankin kadun piirteet. Vaikka talojen välissä onkin leveitä aukkoja, seisovat ne sentään jatkuvasti suorissa riveissä. Täällä on koko joukko kauppapuoteja, sitten aidattu pelto, tai hevoshaka, etempänä paljon käytetty ravintola ja sitten ehkä joku kauppapuutarha tai puutarhakoulu, suuri yksityinen talo ja sitten taas pelto, tai ravintola j.n.e. Jos joku lähtisi kulkemaan tällaista tietä pitkin, menisi hän erään talon ohi, joka luultavasti vetäisi kulkijan huomiota puoleensa, vaikkei hän voi selittää, mistä se johtuu. Se on pitkä, matala talo, joka on rakennettu yhdensuuntaisesti tien kanssa, suurimmaksi osaksi vaaleanvihreäksi ja valkoiseksi maalattu, varustettu parvekkeilla, markiiseilla ja portaaleilla, joita kattavat nuo pienet, omituiset, puusateenvarjoja muistuttavat kupukatot, niin kuin vanhanmallisissa taloissa usein nähdään. Se onkin hyvin vanhanaikuinen talo, hyvin englantilainen, ja esikaupunkilaisluontoinen, vanhaa varakkaalta vaikuttavaa Clapham-tyyliä. Ja kuitenkin näyttää talo siltä kuin se olisi rakennettu erikoisesti lämmintä vuoden aikaa varten. Kun näkee nuo vaaleat värit ja markiisit, johtuu ajattelemaan intialaisia huntuja ja palmuja.