En voi seurata tätä vaikutelmaa sen lähtökohtaan. Ehkäpä joku englantilais-intialainen on rakennuttanut talon.
Kuka vain kulkisi tämän talon ohi, tuntisi sen vetävän omituisesti puoleensa, tuntisi, että tuohon taloon täytyy liittyä jonkin tarinan. Ja hän olisi oikeassa, niinkuin kohta saatte kuulla. Sillä tällainen on tarina — tarina omituisista seikoista, jotka todella tapahtuivat siellä helluntain aikoihin vuonna 18—.
Jos joku olisi kulkenut talon ohi torstaina ennen helluntaita noin puoli neljän aikaan iltapäivällä, olisi hän nähnyt portin aukenevan ja isä Brownin, joka palveli St. Mungon pienessä kirkossa, tulevan ulos polttaen suurta piippua, seurassaan tuo suurikokoinen, ranskalainen ystävänsä Flambeau, joka poltteli pientä savuketta. Miellyttäkööt nämä ihmiset lukijaa tai ei, niin eivät he kuitenkaan olleet ainoat mieltäkiinnittävät henkilöt, jotka tulivat näkyviin, kun vihreänvalkean talon pääovi avautui. Tällä talolla oli monenlaisia omituisuuksia, joista ensin täytyy tehdä selkoa, ei ainoastaan sen vuoksi, että lukija ymmärtäisi tämän surullisen kertomuksen, vaan myöskin että hänelle selviäisi, mitä avattu portti oikeastaan toi ilmi.
Talon pohjapiirros oli T:n muotoinen; poikkiviiva hyvin pitkä ja kanta hyvin lyhyt. Poikkiviiva muodosti talon julkisivun joka oli kadulle päin, pääovi keskellä. Se oli kaksikerroksinen ja siinä olivat melkein kaikki paremmat huoneet. Lyhyt kanta tai varsi, joka lähti talon takaosasta, vastapäätä pääkäytävää, oli vain yksikerroksinen ja siinä oli ainoastaan kaksi pitkää, toistensa yhteydessä olevaa huonetta. Se, johon ensin tultiin, oli työhuone, missä kuuluisa mr Quinton sepitti mielikuvitusrikkaat itämaiset runonsa ja romaaninsa. Toinen kamari oli jonkinlainen lasiseinäinen kasvihuone täynnä troopillisia, harvinaisia, melkeinpä oudonkauniita kasveja; iltapäivisin, sellaisena kuin nyt puheenaoleva, loisti se ihanasti auringon paisteessa. Kun hallin ovi avattiin, ei siis ollut ihmeellistä, että monet kadulla kulkijat pysähtyivät katselemaan ja ihmettelemään, sillä heidän silmiensä eteen avautui, rikkaasti kalustettujen huoneiden läpi, jotain mikä näytti satunäytelmän koristeilta: purppuraisia pilviä, kultaisia aurinkoja ja kirkkaanpunaisia tähtiä, jotka, samalla kun loistivat mitä elävimmässä väriloistossa, näyttivät kuitenkin läpinäkyviltä ja kaukaisilta.
Runoilija Leonard Quinton oli itse järjestänyt tämän vaikutuksen mitä suurimmalla huolella, ja on epäiltävää, onko hän yhdessäkään runossaan antanut persoonallisuudelleen yhtä selvän leiman. Sillä hän oli mies, joka eli ja liikkui väreissä, antautuipa nauttimaan väreistä hiukan muodon, vieläpä hyvän maunkin kustannuksella. Ne olivat kääntäneet hänen neronsa kaikki voimat itämaiseen taiteeseen ja itämaiseen väriloistoon, saaneet hänet ihailemaan mattoja selittämättömine kuvioineen, noine häikäisevine kirjokoristeineen, joissa kaikenlaiset värit olivat yhtyneet onnistuneeksi kaaokseksi, joka ei esittänyt eikä oikeastaan ilmaissut mitään. Hän oli koettanut —-vaikkakaan ei täydellisellä taiteellisella menestyksellä, niin ainakin tunnustusta ansaitsevalla kuvitusvoimalla ja keksimistaidolla -— kirjoittaa runoja ja rakkaustarinoita, jotka välkkyivät mitä elävintä, kiihkeintä väriloistoa. Hän oli koettanut kuvata troopillisen taivaan palavaa kultaa ja verenpunaista kuparia. Hän oli koettanut kertoa itämaisista sankareista, jotka pilvenkorkuiset turbaanit päässä ratsastivat purppuranpunaisiksi ja ruohonvihreiksi maalatuilla elefanteilla, jättiläismäisistä jalokivistä, joita, sata neekeriä tuskin jaksoi nostaa, mutta joissa paloi ikivanha, oudonvärinen tuli.
Lyhyesti sanottuna ja tehdäksemme asian käsitettävämmäksi, puuhaili hän paljon itämaisilla taivailla, jotka olivat melkein pahempia kuin länsimaiset helvetit, itämaisilla hallitsijoilla, joita me mahdollisesti olisimme pitäneet hulluina, ja itämaisilla jalokivillä, joita kauppias ehkä ei olisi pitänyt oikeina, jos sata horjuvaa neekeriä olisi kantaa retuuttanut ne sisään hänen jalokivikauppaansa Bond Streetin varrella. Quinton oli nero, joskaan ei terveintä lajia. Hänen luonteensa sairaaloisuus esiintyi melkein enemmän hänen elämässään kuin hänen teoksissaan. Luonteenlaadultaan oli hän arka ja helposti loukkaantuvana hänen terveytensä oli kärsinyt paljon itämaisista opiumikokeista. Hänen vaimonsa — kaunis, ahkera, vieläpä liiaksi rasittunut nainen — vastusti opiumin käyttöä ja vielä ankarammin intialaista aaltoilevaan valkeankeltaiseen vaatteeseen puettua eremiittiä, ukkoa, jota hänen miehensä oli pitänyt talossa kuukausimääriä — hän oli Virgilius, joka johti hänen henkeään itämaisten taivaitten ja helvettien halki.
Tästä taiteilija-asunnosta astuivat nyt isä Brown ja hänen toverinsa ulkoportille, ja he huokaisivat sen tehdessään helpotuksesta, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Flambeau oli tutustunut Quintoniin Parisin hurjassa ylioppilaselämässä ja oli nyt uudistanut tuttavuuden sillä seurauksella, että Quinton oli pyytänyt hänet ja isä Brownin luokseen pariksi päiväksi. Mutta ottamatta lukuun Flambeaussa viime aikoina tapahtunutta muutosta, ei hän nyt enää oikein viihtynyt runoilijan parissa. Opiumin savuuttaminen ja pienten lemmenrunojen kirjoittaminen velinipaperille ei hänen käsityksensä mukaan ollut oikean gentlemannin ajanvietettä. Kun ystävykset seisahtuivat ulkoportille, ennenkuin aloittivat kävelynsä puutarhassa, lensi esipihan veräjä räminällä auki ja nuori mies, leveälierinen hattu niskaan sysättynä, syöksyi portaita ylös. Hän oli oikean juopporatin näköinen. Suuri, punainen kaulahuivi oli vinossa, aivan kuin hän olisi maannut se kaulassaan, ja hän heilutteli ja kieputteli lakkaamatta pientä kävelykeppiään.
"Kuulkaas", huusi hän hengästyneenä. "Minä haen ukko Quintonia. Tahdon väittämättä tavata häntä. Eihän hän liene matkustanut pois?"
"Luulen kyllä, että mr Quinton on kotona", sanoi isä Brown ja puhdisti piippuaan. "Mutta en tiedä, saatteko tavata häntä nyt. Lääkäri on juuri hänen luonaan."
Nuori mies, joka nähtävästi ei ollut täysin selvä, hoippuroi eteiseen, ja samassa tuli lääkäri herra Quintonin työhuoneesta, sulki oven ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä.